Trubaduurien vallankumous

Kuuban sosialistisen vallankumouksen kahden ensimmäisen vuosikymmenen musiikkihistoria on dramaattinen kertomus syvästä kansallisesta identiteetistä, taiteiden ja muusikoiden asemasta ja itsemääräämisoikeudesta poliittisten, sosiaalisten ja taloudellisten muutosten ristitulessa. Perinnettä, ilmaisunvapautta ja taiteen tekemisen ehtoja voimallisesti uudistanutta, kokeilevaa 1960-lukua seurasivat 1970-luvun byrokraattiset "harmaat vuodet". Kulttuurityöntekijöiltä vaadittiin oikeanlaista ideologista asennoitumista ja sitoutumista "vallankumouksen henkeen" kommunistisen puolueen johdolla. Muusikkoja alettiin pitää valtion virkamiehinä.


Amerikkalaiset turismin tutkijat ovat kuvanneet 1950-luvun Kuubaa "helvetin keskellä sijainneeksi turistiparatiisiksi". Korruptio ja väkivalta rehottivat omituisena sekoituksena amerikkalaisturismin kylkeen kasvaneen valtavan viihdeteollisuuden kanssa. Tiedotusvälineiden vakioaineistoa olivat murhat, pommi-iskut ja väkivallanteot sulassa sovussa golfturnausten, purjehduskilpailujen, karnevaalijuhlien ja uusien kabareiden avajaistilaisuuksien kanssa.

Kapina-armeijan vyöryessä Havannaan 1. päivä tammikuuta 1959 väkijoukot suuntasivat raivonsa ensimmäisenä vihatun diktatuurin symbolisiin ryöstökoneisiin: pysäköintimittareihin, mafian hallitsemiin levy- ja peliautomaatteihin ja rulettipöytiin. Deauville- ja Sevilla-Biltmore-hotellien kasinot tuhottiin. Samana kesänä Batistan aikainen, mafiaan ja uhkapeliin läheisesti kytkeytynyt viihdeteollisuus ajautui kriisiin. Kabareita (Sans Souci, Montmartre, Cabaret Nacional, Caprin Salon Rojo ym.) ja mafiahotellien yökerhoja suljettiin.

Yöelämän ja estradiviihteen kehittäminen siirrettiin syksyllä perustetun Kansallisen turisti-instituutin (INIT) tehtäväksi. Vuonna 1960 suuret teatterit ja konserttisalit valtiollistettiin. Hotelli Rivierasta, mafiapäällikkö Meyer Lanskyn lempilapsesta, jonka asiakkaat olivat aiemmin nauttineet maailman kalleimpien ostettavien naisten seurasta, tehtiin koko kansan oma hotelli. Vallankumouksen kaksivuotispäivän kunniaksi Rivieran uusi johto järjesti yhdenvertaisuustanssit. Se halusi näyttää ensimmäisen kerran tavallisille kuubalaisille yöklubin loistavan ohjelman. Ihmiset matkasivat saaren toisesta päästä Orientesta Havannaan vain saadakseen osallistua ihmeelliseen näytelmään. Koska yökerho oli liian pieni, ohjelma esitettiin uima-altaan äärellä, missä kaksi-kolmetuhatta valkoista, mustaa, ruskeaa ja keltaista juhlijaa siemaili juomia ja otti mittaa toistensa eleganssista.

Vallankumous perinteen uudistajana

Vallankumouksen alkuhuuma tiivistyi kahteen sanaan: pueblo ja patria, kansa ja isänmaa. Isänmaa, kuubalaisuus, oma kulttuuri ja vieras tuontitavara hallitsivat julkista keskustelua. Maaliskuussa 1959 rotuerottelu julkisilla paikoilla kiellettiin lailla ja uimarannat, hotellit, yökerhot, ravintolat ja tavaratalot avattiin kaikille. Aristokraattisen täysvalkoisen yläluokan yksityisklubeista tuli 1960-luvun alussa koko kansan kerhoja, joihin palvelijat saivat ostaa entisten isäntiensä tuhansien dollarien arvoisia osakkeita 10 dollarilla.

Kulttuuriympäristö, tavat ja asenteet muuttuivat, kun valtio alkoi ennen kokemattomalla tavalla tukea kulttuurin kaikkia ilmaisumuotoja laidasta laitaan. Vallankumouksen musiikkipoliittinen ideologia tiivistyi kolmeen käsitteeseen: sekoittumiseen, massojen osallistumiseen ja vallankumousta edeltäneiden musiikkimuotojen uudelleenarvottamiseen. Sosialistinen Kuuba halusi liittää kuubalaisuuden piiriin vallankumousta edeltäneen ajan musiikkiperinteet sentimentaalisista boleroista hotellien kabareeviihteeseen ja afrokuubalaiseen kulttimusiikkiin. Sinfoniaorkesterit ja virtuoosisellistit soittivat maaseudun talonpoikaisyleisöille.

1960-luvun alkupuoliskolla Havanna koki ainutlaatuisen jazzrenessanssin pienissä klubeissa (El Pigalle, La Red, El Pico Blanco, El Desacarga Club) sekä radiossa ja televisiossa. Paikoissa joissa myytiin Elviksen levyjä, järjestettiin anti-imperialistisia mielenosoituksia ja miliisien harjoituksia. Omaa kulttuuritarjontaa täydensivät Pohjois-Intiasta, Kiinasta ja Neuvostoliitosta saapuneiden perinnemusiikkiryhmien esitykset.

Idealismi ohitti omanvoitonpyynnin, kun muusikot ja tanssijat kiersivät ympäri saarta esiintymässä ilmaiseksi. Monet kuuluisat muusikot, kuten José Antonio Méndez, Guillermo Portabales ja Ñico Saquito, palasivat Kuubaan, mutta toisaalta ylimääräiset asuntonsa menettäneet säveltäjät ja esiintyjät, mm. Ernesto Lecuona, Olga Guillot, Oswaldo Farres, lähtivät katkerina saarelta.

Vallankumouksen kiintoisimpia kokeiluja oli massiivinen Taideharrastajien liike (Moviemiento de Aficionados), joka alkoi vuonna 1960 ja jatkui yli 30 vuotta. Taustalla oli ajatus siitä, että kapitalismi oli synnyttänyt epäterveen jaon ammattiesiintyjiin ja työläisiin. Liike kyseenalaisti tähtiesiintyjän ja taiteilijan roolin. Se korosti taiteen tekemisen yhteisöllisyyttä ja rohkaisi kollektiiviseen säveltämiseen ja esiintymiseen. Vuonna 1961 perustettu Kansallinen kulttuurineuvosto (Consejo Nacional de Cultura) koulutti Habana Libre- ja Commodore-hotelleissa pidetyissä seminaareissa 3000 taideohjaajaa, jotka lähetettiin ympäri maata rohkaisemaan ruohonjuuritason kulttuuri-ilmauksia ja kouluttamaan halukkaita esiintyjiksi.

Liike synnytti lukemattomia teatteri- ja tanssiryhmiä, laulukuoroja, muralisti- ja harrastelijamusiikkiryhmiä. Ammattiliitot, armeija, opiskelijaliitot, työpaikat ja vallankumouksen puolustuskomiteat (CDR) sponsoroivat esiintymistilaisuuksia. Näin saivat alkunsa mm. Havannan vankiloiden vokaalikvintetti "Los Guamá", San Francisco de Paulan CDR:n "Conjunto de Mozambique", "Julkisen hallinnon lauluyhtye" ja "Gastronomisen liiton teatteriryhmä". Ryhmät esiintyivät psykiatrisissa sairaaloissa, tehtaissa ja huvitilaisuuksissa. Työpaikoilla suosittiin työntekijöiden osallistumista tapahtumiin päiväsaikaan. Vuodesta 1962 alkaen Kuubassa järjestettiin useita vuorokausia kestäviä harrastelijamusiikin festivaaleja. Hallituksen hyväntahdonlähettiläinä ryhmät vierailivat myös ulkomailla.

Monet tunnetut esiintyjät ja yhtyeet, kuten Suomessakin vierailleet Moncada, Sierra Maestra ja Albita Rodríguez, ovat aloittaneet uransa aficionado-liikkeen parissa. Erityisesti afrokuubalaisen lyömäsoitinperinteen edustajille (rumba, comparsa, abakuá, tumba francesa) liike avasi tärkeän esiintulokanavan aina 1990-luvulle saakka. Sadat lyömäsoitinryhmät Santiago de Cubasta, Matanzasista ja Havannasta nousivat kansalliseen julkisuuteen teatteri- ja tv-esiintymisillään.

Tunnetuin oli abakuá-salaseuraan vihitty Havannan sataman ahtaaja Pello El Afrokan (Pedro Izquierdo, 1933 - 2000), joka esiintyi orkestereineen säännöllisesti Tropicanassa ja isännöi tv-ohjelmaa Ritmos de Juventud ja teki kotimaan- ja ulkomaankiertueita.

Hallitus tuki voimakkaasti ryhmän esityksiä osana rasismin vastaista kampanjaa. Vuonna 1965 Fidel Castro pyysi Pello El Afrokanilta kampanjalaulua, jolla houkuteltaisiin vapaaehtoisia sokeriruo'on korjaustyöhön. Näin syntyi "Bailando mozambique me voy a cortar caña", jonka harjoituksia ja levytystä Castro innostuneena seurasi CMQ-tv-aseman studioilla. New Yorkin ja Puerto Ricon salsa-muusikot, kuten Eddie Palmieri, Ritchie Ray, Bobby Valentin ja El Gran Combo, levyttivät halukkaasti mozambique-rytmiin tehtyjä sävelmiä. Kun USA:ssa vuonna 1965 julkaistiin pianisti Eddie Palmierin levy "Mambo4Conga=Mozambique", uhkasivat amerikankuubalaiset räjäyttää Palmierin Tico-levy-yhtiön kostoksi siitä, että tämä oli tehnyt tunnetuksi "castrolaista musiikkia". Afrokan oli värikäs showmies, joka herätti huomiota ja keskustelua minihameissa esiintyneillä valkoisilla tanssijattarillaan. Pienenä kuriositeettina: toimittaja Aarre Nojonen teki YLE:lle vuonna 1966 ainutlaatuisen dokumentin, jolle tallentui Havannan yöelämästä myös Afrokan tanssijoineen.

Uuden musiikkipolitiikan varauksettomimpia kannattajia olivat mustat, joiden oloja vallankumouksen sosiaaliset uudistukset muutenkin paransivat. Paulina Alvarez, Miguelito Cuni, Felix Chappotín, Barbarito Diez ja Septeto Nacional de Ignacio Piñeiro saavuttivat 60-luvulla vieläkin näkyvämmän aseman kuin mitä heillä oli ollut ennen vallankumousta. Erityisen tärkeiksi aikuisten muusikoiden opinahjoja olivat Ammatillisen kehityksen koulut (Escuelas de Superación Profesional), joissa säveltämistä ja musiikinteoriaa opetettiin kaikenikäisille. Koulujen opetusta hyödynsi ensimmäisten joukossa "vallankumouksen kanttori", myöhemmin Hasta Siempre -laulun säveltäjänä maailmanmaineeseen noussut Carlos Puebla (1917-89), joka opetteli nuotinlukutaidon, kiersi 60-luvun lopulta lähtien ympäri maailmaa ja levytti myös Suomessa Los Tradicionales -yhtyeensä kanssa 70-luvun puolivälissä.

Uudistuksia, kokeiluja ja sekasortoa

1960-luvun alun kulttuuripolitiikka oli täynnä uudistuksia, kokeiluja ja sekasortoa. Vallankumoukselliset ottivat haltuunsa tiedotusvälineet ja kustannustoiminnan eivätkä välittäneet kysynnän ja tarjonnan laeista. Runoilijat ja kirjailijat kuten Nicolás Guillén, Alejo Carpentier ja José Lezama Lima sekä klassisen musiikin säveltäjät Harold Gramatges ja Argeliers León valvoivat kustannusalaa, kirjallisuutta, nuottien julkaisemista ja perustivat kansanperinteen tutkimukseen erikoistuneita keskuksia. Intoa oli enemmän kuin taloudellista asiantuntemusta, mikä oli tyypillistä myös vallankumouksen poliittiselle johdolle.

Vuoden 1961 valtavan lukutaitokampanjan jälkeen kirjojen kustantamista tuettiin luonnollisista syistä enemmän kuin ääniteollisuutta. Muutamassa vuodessa levymyynti romahti 1950-luvun miljoonista vuoden 1966 pohjalukemiin 149 000 kappaletta.

USA:n vuonna 1962 asettama täydellinen kauppasaarto ja voimakas pyrkimys Kuuban kansainväliseen eristämiseen hävittivät käytännössä kuubalaisen musiikin ulkomaiset markkinat, jotka olivat olleet levyteollisuuden elinehto. Materiaalien hankkiminen kävi äärimmäisen hankalaksi ja kalliiksi. Valtio palkkasi Kuuban suurimman kotimaisen levy-yhtiön, vuonna 1944 perustetun Panartin johtajan Galo Sabatin uuden kansallisen levyfirman (EGREM, 1964 -) päälliköksi vuoden mittaisella siirtymäajalla. EGREM:in työntekijät sulattivat Kuubasta lähteneiden taiteilijoiden levytyksiä uudeksi vinyylimateriaaliksi, tilasivat halpaa, kuumuutta kestämätöntä levyetikettipaperia Kiinasta, vääränlaista vahaa Puolasta ja jonottivat levykansiin raaka-ainetta samasta tukusta, josta valtion vaatevalmistajat hankkivat alusvaatteiden pakkausmateriaalia. Valtion levykaupat eivät voineet tilata keskustukusta levyjä mielensä mukaan, vaan ottivat vastaan sen, mitä lähetettiin. Suosittu levy myytiin loppuun hetkessä ja uusintapainos otettiin vuoden kuluttua - tai ei koskaan.

Levytuotannosta vastaavat uskoivat muiden kulttuurivallankumouksellisten tapaan, että musiikkia tulisi tuottaa ja jakaa sen "arvon" eikä suosion mukaan. Kun Kuuban levytuotanto oli 1950-luvulla zarzueloja lukuun ottamatta keskittynyt yksinomaan populaarimusiikkiin, levytti EGREM runsaasti klassista musiikkia, kansanmusiikkiperinteitä, poliittisia lauluja ja tuntemattomampien säveltäjien teoksia. Levymyynti tulolähteenä menetti merkityksensä myös muusikoille, kun valtio tarjosi kuukausipalkan, ilmaisen terveydenhoidon ja eläkkeen. Säveltäjät saivat palkkansa ilman velvollisuutta tuottaa uusia lauluja eikä tekijänoikeuskorvauksia enää maksettu. Tämä johti siihen, että 60-luvun puolivälin jälkeen populaarimusiikkiteosten määrä laski rajusti. Asiasta tietoinen vallankumoushallinto yritti paikata tilannetta järjestämällä sävellyskilpailuja, joissa säveltäjät saivat kappaleistaan palkinnoksi kertakorvauksen.

Kauppasaarron ja vallankumouksen musiikkipolitiikan vuoksi Kuuba oli ajautunut sivuun myös Länsi-Euroopan musiikkimarkkinoilta. Viimeinen suuri kuubalaisen musiikin katselmus järjestettiin Pariisin Olympia-teatterissa vuonna 1965, esiintyjinä mm. Aragón, doo-wop-yhtye Los Zafiros, Pello El Afrokan, Elena Burke, José Antonio Méndez ja Los Papines. Pariisista yli sadan hengen viihdyttäjäarmeijan neljä kuukautta kestänyt kiertue jatkui Puolaan, DDR:ään ja Neuvostoliittoon.

Päätepiste saavutettiin vuonna 1967, jolloin Kuuba Kulttuurityöntekijöiden liiton (UNEAC) päätöksellä sanoutui irti kansainvälisistä tekijänoikeussopimuksista: taloudelliseen ahdinkoon ajautuneella maalla ei ollut varaa kustantaa ilmaisen opiskelun lisäksi koululaisille ja yliopisto-opiskelijoille oppikirjoja, joiden tekijänoikeuksista olisi pitänyt maksaa ulkomaille. Vuoteen 1989 mennessä Kuubassa painettiin vuosittain 50 kertaa enemmän kirjoja kuin 1950-luvulla. Hallitus jakoi 70 % kirjoista - sosialismin ja maailmankirjallisuuden klassikoita - 60-luvun lopulla ilmaiseksi. Vielä 70-luvun lopulla kirjan saattoi ostaa halvemmalla kuin olutpullon. Kehitys huipentui vuoden 1968 "vallankumouksellisen offensiiviin", joka lakkautti pieniä yksityismaatiloja lukuun ottamatta kaiken muun pienyritteliäisyyden.

Tästä eteenpäin muusikoiden esiintymisistä ja palkoista päätti keskitetysti Kansallinen kulttuurineuvosto arviointilautakuntineen. Muusikot sijoitettiin A-, B- tai C-luokkiin, joiden perusteella määräytyivät sekä palkka että esiintymispaikat. Tekninen taso oli ratkaiseva, mutta aloittelijat saattoivat myös päästä korkeimpaan A-sarjaan vuosia soittaneiden tunnettujen veteraanien rinnalle. Esim. 50-luvulla suositun Aragón-orkesterin palkkataso putosi yhteen kuudesosaan entisestä. Vuonna 1973 perustettu, sittemmin maailmankuulu Irakere-orkesteri soitti 80-luvun alussa edelleen kokeellista afrokuubalaista jazzia konserttisaleissa ja jazzfestivaaleilla, mutta esiintyi yhtälailla syrjäkoulujen takapihojen tanssiorkesterina soittaen Pérez Pradon vanhoja mamboja.

La Nueva Trova

La Nueva Trova on vallankumouksen tunnetuin musiikkisuuntaus, josta on espanjankielistä maailmaa lukuun ottamatta kirjoitettu yllättävän vähän. Kuuban "uusi laulu"syntyi yksittäisten lauluntekijöiden vastalauseena "harmaiden vuosien" 1968 - 1973 byrokraattiselle ahdasmielisyydelle. Vallankumouksen kulttuuri - ja musiikkihistoria elivät synkintä vaihetta, jota leimasivat ideologisen oikeaoppisuuden vaatimus, taiteilijoiden töiden julkinen tuomitseminen ja niihin liittyvät julkiset "tunnustukset" sekä intellektuellien lähettäminen vankiloihin ja työleireille. Pelon ilmapiiri oli vallitseva. Kommunistisen puolueen ideologit leimasivat kuubalaiset nuoret trubaduurit häiriköiksi, "pitkätukiksi" ja "rokkareiksi", joilla ei ollut aihetta protestoida "ihanneyhteiskunnassa."

Nueva Trovan kärkihahmot Silvio Rodríguez (s. 1946) ja Pablo Milanés (s. 1943) joutuivat vuoteen 1971 asti toistuviin kahnauksiin poliisin ja kulttuuriorganisaatioiden kanssa. Milanés sai jopa vuoden mittaisen tuomion vuonna 1966 syistä, jotka ovat edelleen hämärän peitossa. Rodríguezin lemmityn isä oli sotilasjohtaja, joka otti henkilökohtaisesti hoitaakseen vastenmielisen poikaystävän uran tuhoamisen. Rodríguez erotettiin Kuuban Radio- ja tv-instituutista ja määrättiin syksyllä 1969 puolen vuoden työkomennukselle kalastuslaivaan. Paradoksaalisesti Silvion ura lähti uuteen nousuun, sillä hän kirjoitti monet tunnetuimistaan lauluistaan juuri tuon komennuksen aikana.

Trubaduuri Noel Nicola (1946 - 2005) esitti vuonna 1971 osuvan huomautuksen siitä, miten vallankumousjohtajat omilla teoillaan lietsovat epäsuorasti kuubalaisia kapinallisuuteen, mutta eivät suvaitse toisten kapinointia. Kansalta vaadittiin yhteiskunnallisesti radikaalia asennoitumista, mutta yksilötasolla sitä ei katsottu hyvällä vuoden 1968 jälkeen. Fidel Castro asettui Tsekkoslovakian miehityksessä pienin varauksin Neuvostoliiton puolelle, mutta Kuuban kommunistisen puolueen sisällä mielipiteet jakautuivat jyrkästi. Tämä aiheutti kulttuurityöntekijöiden piirissä eräänlaisen nyrkkeilykehätilanteen, jossa kulttuurilaitokset kuten Kuuban radio- ja tv-instituutti, elokuvainstituutti ICAIC ja Casa de Las Américas saattoivat olla jyrkästi eri mieltä siitä, millaisia kulttuuri-ilmaisuja pitäisi tukea.

Samaan aikaan kun puoluejohto keskusteli vallankumouksen suunnasta, ottivat nuoret trubaduurit siihen kantaa lauluillaan. He rikkoivat veteen piirrettyjä rajoja, jotka Castro oli esittänyt vuonna 1961 kuuluisassa puheessaan taiteilijoille ja intellektuelleille: kaikki vallankumouksen sisällä on sallittua mutta ei mikään sen ulkopuolella. Kyseessä oli ensimmäinen vallankumouksellisen kasvatuksen 60-luvun puolivälissä saanut sukupolvi, joka luki Marxia ja Engelsiä ja pohti Che Guevaran ideoita "uudesta ihmisestä", yhteiskunnallisesta vastuusta ja oikeudenmukaisuudesta. Koulun jälkeen he kävivät armeijan isänmaallisena velvollisuutena, osallistuivat vapaaehtoisprojekteihin ja liittyivät Nuorten kommunistiseen liittoon. He olivat yhtä aikaa isänmaallisia ja kapinallisia, puolustivat ja kritisoivat vallankumousta.

Pablo Milanés aloitti filin-perinteen ja negrospirituaalien tulkitsijana esiintyen laulukvarteteissa ja jazzorkesterien solistina. Noel Nicola ja Vicente Feliú (s. 1947) esittivät 60-luvun puolivälissä Elvis- ja Beatles-kappaleita kuubalaisissa rockyhtyeissä. Englantilainen ja yhdysvaltalainen folk-musiikki ja folkrock ovat yksi huomattavista taustavaikuttajista Silvo Rodríguezin kappaleissa.

Kun Kuuban radio-ja tv-instituutti torjui nuoret protestilaulajat, apuun tulivat vallankumouksen alussa perustetut poikkitaiteelliset, nykyään jo legendaariset laitokset: kirjallisuutta, teatteria, musiikkia ja kansainvälistä kulttuurivaihtoa harjoittava "Amerikoiden talo", Casa de las Américas, ja Kuuban elokuvainstituutti ICAIC. Casa de Las Américasin perustaja Haydeé Santamaría (1922 - 1980) oli Moncadan hyökkäykseen vuonna 1953 osallistunut vallankumousveteraani ja musiikinharrastaja, joka ihaili Etelä-Amerikan, erityisesti Chilen protestilauluja. Santamaría järjesti vuonna 1967 Kuuban ensimmäisen protestilaulufestivaalin (Encuentro Internacional de la Canción Protesta), johon kutsuttiin esiintyjiä myös USA:sta, Latinalaisesta Amerikasta ja Euroopasta. Seuraavana vuonna hän järjesti joka kuukauden ensimmäinen tiistai Casa de las Américasissa protestilauluesityksiä, jotka usein myös televisioitiin. Vakioesiintyjinä Silvio Rodríguezin, Pablo Milanésin ja Noel Nicolan lisäksi oli asemansa vakiinnuttaneita filin-laulajia kuten Omara Portuondo (s. 1930) ja Elena Burke (1928 - 2002). Samana vuonna Casa de las Américas julkaisi protestilaulujen antologian lp-levynä.

Vuoden 1968 alussa Kuuban radio- ja tv-instituutti suostui pitkin hampain ottamaan ohjelmistoonsa sunnuntaisin lähetetyn musiikkiohjelman Mientras tanto, jonka nimi tuli Silvion sävellyksestä. Ohjelmassa Silvio ja muut nuoren polven trubaduurit esiintyivät yhdessä Burken ja Portuondon kaltaisten edellisen sukupolven viihdyttäjien kanssa. Mientras tanto ei miellyttänyt radio- ja tv-instituutin johtoa, koska siinä esiintyi "hippejä". Jo saman vuoden huhtikuussa instituutin johtaja onnistui poistamaan sen ohjelmistosta. Syksyllä 1969 ICAIC:in johtaja Alfredo Guevara (s. 1925), Fidel Castron ystävä yliopistoajoilta, kokosi syrjityt trubaduurit Silvion, Pablon, Noel Nicolan ja Sara Gonzálezin (s. 1949) yhteen instrumentaalimuusikoiden kanssa elokuvainstituutin "kokeelliseksi äänikollektiiviksi" (Grupo de Experimentación Sonora del ICAIC/GES), jonka tehtäväksi tuli aina vuoteen 1978 tehdä musiikkia kuubalaisten ja ulkomaalaisten ohjaajien Kuubassa tekemiin elokuviin.

GES rikkoi nopeasti kaikki perinteiset musiikilliset raja-aidat, ja Kuuban radio- ja tv-asemat välttivät sen levyjen soittamista. GES:in erikoisimpia levytyksiä oli vasta myöhemmin vallankumouksen tunnuslauluksi noussut Milanésin rumban ja trovan yhdistelmä Los Caminos sekä Silvion, Pablon ja Noelin englantilaisen Felix Greenin Cuba va! -elokuvaan vuonna 1971 säveltämä ja esittämä tunnuslaulu, joka oli ensimmäinen Jimi Hendrix -tyylistä poprockia edustava kuubalainen levytys. Äänityöpajan työskentelyn pakollisiin erikoisuuksiin kuuluivat kitaristi-kapellimestari-säveltäjä Leo Brouwerin pitämät musiikinteorian oppitunnit, joiden yhteydessä analysoitiin musiikin yhteiskunnallista merkitystä Kuubassa. Brouwerin koulusta trubaduurit saivat eväät tehdä entistä vaativampia sävellyksiä ja samalla ammattipiirien arvostuksen. Kenraalibasson, soinnutuksen ja kontrapunktin pänttääminen ei miellyttänyt kapinallista Silviota, joka katsoi luomiskykynsä tästä pilaantuvan.

Kuubalaisen musiikin kehittäminen nostettiin yhdeksi kulttuuripolitiikan keskeisimmistä tehtävistä Havannan ensimmäisessä kasvatus - ja kulttuurikongressissa vuonna 1971. Chilessä, johon Kuuballa oli Salvador Allenden valtaannousun jälkeen erityissuhteet, protestilaulu oli jo viisi vuotta aiemmin kasvanut poliittiseksi liikkeeksi. Kuuban poliittiset päättäjät havahtuivat nyt ajan tasalle, ja Silvio, Pablo ja Noel lähetettiin esiintymään kansanvälisille laulufestivaaleille Latinalaiseen Amerikkaan ja Euroopan sosialistimaihin. Francisco Francon kuoleman (1975) jälkeen vuonna 1976 ICAIC:in äänikollektiivi esiintyi ja levytti Espanjassa. Silvio Rodríguez ja kumppanit, joita oli 60-luvulla pidetty vastavallankumouksellisina, huomasivat olevansa kuubalaisen kulttuurin virallisia yhteiskuntasuhteiden edustajia maailman estradeilla. Vuonna 1972 Kuuban hallitus kansallisti ja valtiollisti nueva trovan liikkeeksi: Movimiento de la Nueva Trova laajeni seuraavana vuonna kaikkiin provinsseihin työpajoineen, johtokuntineen ja vuotuisine festivaaleineen.

Huippukauttaan nueva trova eli vuosina 1975-85 etenkin Latinalaisessa Amerikassa ja Espanjassa. Poliittiseen tietoisuuden heränneelle nuorisolle se oli ja on edelleen muutoksen ja vastarinnan symboli. Nueva trova onkin useimmiten määritelty sukupolvikokemuksen kautta. Kuvaavaa on, että sen suosio on edelleen huippulukemissa Argentiinassa, Chilessä ja eräissä Väli-Amerikan ja Karibian maissa sekä Francon diktatuurin loppuvaiheet ja sitä seuranneen siirtymäajan nuoruusiässä kokeneiden espanjalaisten keskuudessa. Yhtälailla omaa kokemustaustaansa edustavat ympäri maailmaa ne kuubalaisen musiikin harrastajat ja asiantuntijat, joille nueva trova on jäänyt espanjan kielen osaamisen puuttuessa täysin vieraaksi. Vaikka nueva trova on kaikkein omaperäisin vallankumouksesta syntynyt musiikkisuuntaus, eivät monet syvällisesti kuubalaiseen musiikkiin perehtyneet välttämättä edes pidä sitä "kuubalaisena" musiikkina.

Kuubalaisen nueva trovan laulut eivät monestakaan syystä avaudu helposti espanjankielisen maailman ulkopuolella eläville. Espanjankielinen runoperinne neli- ja kymmensäkeineen sekä Pablo Nerudan, José Martín ja César Vallejon tekstit tai guaracha-pilkkalauluperinne ovat olleet monien nueva trovan esittäjien esikuvina. Silvio Rodríguezin, Pablo Milanésin, Noel Nicolan, Pedro Luís Ferrerin (s. 1952) ja monien muiden trubaduurien yksilöllisille ja tunnistettaville tyyleille löytyy kuitenkin yhteiseksi nimittäjäksi perikuubalainen eklektisyys: vaikutteita imetään monesta suunnasta ja ne sulautetaan omaperäiseksi kokonaisuudeksi. Yhteisiä piirteitä kaikilta löytyy kuubalaisesta jazzahtavasta filin-musiikista, 1900-luvun alun "vanhasta" trovasta (vieja trova), romanttisesta laulelmamusiikista (canción cubana) ja maaseudun tanssimusiikista. Monimieliset tai "salakieliset" tekstit - hyvin kuubalaisesti - ovat puolestaan aina hakeneet ja hakevat edelleen vallankumouksen ilmaisunvapauden rajoja. Uusi polvi jatkaa nueva trova -konkareiden perinteitä. Konserttisalit täyttyvät ääriään myöten transsiin menevästä koti- ja ulkomaisesta yleisöstä, joka osaa laulut ulkoa kuin uskovainen uskontunnustuksensa. Tulkinta on vapaa, mutta virallisen tahon edustusta ei paikalla yleensä näy. Yhdelle maailman kaunein rakkauslaulu on yhä Milanésin Yolanda, toiselle Rodríguezin Te doy una canción.

Teksti: Juhani Similä
Julkaistu alun perin 2006

Kirjallisuutta:

Robin D. Moore: Music and Revolution. Cultural Change in Socialist Cuba. University of California Press 2006

Philip Sweeney: The Rough Guide to Cuban Music. Rough Guides. London 2001

Vicenc Sanclemente: La Habana no es una isla. Jaque&Mate Comunicación, S.P.P. Barcelona 2002