Kuubalaisen musiikin maailmanvalloitus

Ääniteteollisuuden, matkailun ja huvielämän kehitys loi edellytykset kuubalaisen tanssimusiikin kansainväliselle nousulle 1920- ja 1930-luvuilla.

Havannasta tuli pohjoisamerikkalaisen Karibian-turismin pääkohde, mikä kasvatti sekä kuubalaisen että yhdysvaltalaisen tanssimusiikin kysyntää. Vuosina 1925-59 Kuuban viihde- ja yöelämä kukoistivat; ne elivät kulta-aikaa. Kabareet, yökerhot, kahvilat, hotellit, radio, televisio, teatterit - ja bordellit - työllistivät tuhansia tanssijoita, soittajia ja laulajia. Koomisen kansanteatterin piirissä syntyneet afrokuubalaisen katukulttuurin parodiat levisivät maailmalle kansainvälisenä rumbamuotina. Hidas tunteellinen bolero valtasi radion välityksellä kaikki Latinalaisen Amerikan maat. Suosituimmat orkesterit ja laulajat esiintyivät Kuuban jo 1920-luvulla syntyneillä kaupallisilla radiokanavilla mainostaen tuotteita oluesta hammastahnaan.

Kuubalaisella musiikilla oli 1900-luvun alusta lähtien laajamittainen pääsy USA:n hallitsemille äänitemarkkinoille. Levy-yhtiöiden toimintastrategiassa kuubalaiset levytykset katsottiin omaksi ryhmäkseen eikä niitä luettu varsinaiseen siirtolaismusiikkiin tai etnisiin levyihin. Esim. Columbia ryhmitteli 1920-luvulla kuubalaisäänitteet luokkaan X, joka viittasi näiden levyjen pääasialliseen markkinointiväylään eli vientikauppaan (export). Yhdysvaltain englanninkielisille kotimarkkinoille suunnatusta populaarimusiikista käytettiin kirjainta D (domestic). 1910-luvulla ja 1920-luvun alussa kuubalaisen musiikin katalogit sisälsivät valtaosin suurten danzón-orkestereiden levytyksiä.

Kuubalaista musiikkia äänitettiin New Yorkissa ja 1910-luvulta lähtien yhä enemmän myös Havannassa, josta yhdysvaltalaiset levytysretkikunnat yleensä aloittivat matkansa muualle Latinalaiseen Amerikkaan. Kuubalaista musiikkia äänittivät Columbia, Brunswick sekä Victor, jolla oli lähes monopoliasema saaren äänitemarkkinoilla 1940-luvulle saakka. Vuonna 1923 Victorin äänitekatalogissa Kuuba oli latinalaismaista neljäntenä heti Meksikon, Argentiinan ja Uruguayn jälkeen. Levy-yhtiöillä oli jo tuolloin selkeät käsitykset musiikin markkinasegmenteistä. Esim. kuubalaista sonia markkinoitiin paitsi Kuubaan, myös muualle Latinalaisen Amerikkaan ja USA:n espanjankieliselle väestölle. Havannan Casinon orkesteria johtanut espanjalaisamerikkalainen viulisti Enric Madriguera vastasi latinalaisamerikkalaisen musiikin levytuotannosta ensin Brunswickilla (1926) ja sen jälkeen Columbialla (1928).

Kuubalaisen populaarimusiikin osuus Victorin katalogissa lisääntyi huomattavasti vuoden 1925 jälkeen sähköisen äänitystekniikan tultua käyttöön. Koska son-yhtyeillä oli kevyt soittimisto, claves, maracas, bongót, kitara, tres, basso ja trumpetti, oli niiden helppo matkustaa USA:han. Uuden käytännön mukaisesti son-sekstetit ja -septetit tekivät nyt kaksi kertaa vuodessa levytysmatkan New Yorkiin, Chicagoon tai New Jersey:iin. Vuosina 1925-1937 yhteensä 21 son-yhtyettä levytti yli 400 kappaletta Victorin, Brunswickin ja Columbian äänitteille.

Kaupallisena nimikkeenä son oli käytössä jo vuonna 1921, jolloin Columbia julkaisi katalogissaan sarjan trubaduurien ja Havannan Alhambra-teatterin muusikoiden guaracha- ja rumbalevytyksiä otsikolla Sones Santiagueros.

Santiagolainen trubaduurikolmikko Trío Matamoros nousi kansansuosikiksi vuonna 1928 ensimmäisellä levyllään El que siembra su maíz, jota myytiin Kuubassa 64 000 kappaletta. Septeto Nacional esiintyi Kuuban valtion virallisena kansallisena folkloreryhmänä vuonna 1929 Sevillan Iberoamerikkalaisessa näyttelyssä ja vuonna 1933 Chicagon maailmannäyttelyssä. Espanjassa yhtyettä mainostettiin Kuuban son-mestareiksi (Los champión del son en Cuba) ja kuubalaisen folkloren lähettiläiksi Euroopassa (Embajadores del folklore cubano en Europa).

Kuuban levymarkkinoita hallitsi 1950-luvun puoliväliin asti yhdysvaltalainen RCA Victor, jonka johtoasema perustui paikallisagenttien tehokkaaseen toimintaan. Casa Humara, vuonna 1854 perustettu espanjalainen maahantuontiliike, ryhtyi vuonna 1904 Victorin tuotteiden myyntiagentiksi ja jakelijaksi Kuubassa ja alkoi pari vuotta myöhemmin myydä Victorin äänitteitä ja levysoittimia. Levyautomaattien nimeksi vakiintui yksinkertaisesti victrola. Humara loi saarelle agenttiverkoston, jonka tehtävä oli etsiä uusia kykyjä. 1920-luvulta lähtien kuubalaisesiintyjiä lähetettiin New Yorkiin tai New Jersey:iin levytysmatkoille, ja vastavuorovoisesti Victor lähetti kaksi kertaa vuodessa äänitysretkikunnan Havannaan. Kun levyt oli pohjoisessa prässätty, lähetettiin ne Kuubaan, missä Humaran pääagentti Juan Castro teki levyttäneen taiteilijan kanssa promootiokiertueen käyden läpi saarella sijaitsevat Victorin paikallistoimistot.

Tanssimusiikin kansainvälistyminen

1920-luvun lopulta lähtien Amerikan ja Euroopan suurkaupunkien konsertti- ja teatteriyleisöille avautui mahdollisuus tutustua kuubalaiseen tanssimusiikkiin. Kuubalaisen musiikkiviennin avainhenkilöitä olivat kotimaassa ja ulkomailla musiikkiopintoja harjoittaneet, klassisen konservatoriokoulutuksen saaneet säveltäjät ja esiintyjät, jotka liikkuivat vaivattomasti salonkimusiikin ja koomisen teatterin välimaastossa. Afrokuubalaiset musiikkiperinteet, rumba, conga, pregón ja guaracha, tarjosivat pohjan kansallisen tanssimusiikin kehittämiselle. Suositut säveltäjät yhdistivät niiden aineksia amerikkalaiseen jazzfoxtrotiin, kansanteatterista eli teatro bufosta tuttujen hahmojen dialogeihin ja lyyriseen salonkilauluun.

Gerardo Machadon väkivaltaisen hallintokauden (1924-33) suosituimpia säveltäjiä olivat juuri nämä taidemusiikin parista teatteri- ja salonkimusiikkiin siirtyneitä folkloristeja, joiden teoksissa löivät kättä kaikessa sovussa son-musiikki, karnevaalimusiikki ja italialainen ooppera tai varieteerumba ja jazzorkestereiden ohjelmisto. Afrikkalaisuus "sivistyi" kun Ernesto Lecuona ja Moisés Simons esittivät viihdyttäviä mukaelmiaan maalaismökkien, sokeriruokopeltojen ja mustien köyhälistökorttelien äänimaisemista.

Lecuona, Simons, Gonzalo Roig ja Eliseo Grenet sävelsivät suosittuja kuubalaiskansallisia zarzuela-operetteja, joiden aiheet pohjautuivat 1800-luvun Havannaan ja orjakulttuuriin. Kansainvälisille estradeille musiikkinäytelmien suosikkisävelmät päätyivät nopeasti.

Kuuban ensimmäinen "mediapersoona" - teatteriesiintyjä, radio- ja levylaulaja ja myöhemmin suosittu elokuva- ja tv-tähti oli Rita Montaner, joka esiintyi vuonna 1928 usean kuukauden ajan Pariisin revyissä ja teki tunnetuiksi kolme kuubalaista musiikkiteatterisävelmää: El Manisero, Siboney, Ay Mama Inéz. Ulkomailla Montaner esitti ohjelmistoaan espanjaksi, englanniksi, ranskaksi ja italiaksi. Canto Siboney on peräisin Lecuonan zarzuelasta La Tierra de Venus vuodelta 1927 ja teatterirumba Ay Mama Inéz näytelmästä Niña Rita. El Manisero, Pähkinäkauppias, on alun perin Simonsin väliaikamusiikkia Madridissa vuonna 1922 esitettyyn, kuubalaisia kansanperinteitä esittelevään historialliseen kuvaelmaan. Kuubalaisille kappale tuli tutuksi Simonsin orkesterin soittaessa sitä Habana Yacht Clubilla. Montaner kirjoitti kappaleeseen tekstin ja teki sen tunnetuksi nykyisessä muodossaan vuonna 1927.

Vuonna 1930 El Maniseron levytti New Yorkissa Don Azpiazun Havana Casino Orchestra. Levystä tuli kuubalaisen tanssimusiikin ensimmäinen miljoonamenestys, joka julkaistiin Yhdysvalloissa, Euroopassa ja Afrikassa. Justo Azpiazun orkesterin solisti Antonio Machín oli ensimmäinen mulatti, joka ylitti roturajat esiintyessään Havannan ylellisessä Gran Casinossa. Machín lauloi Don Azpiazun valkoisen orkesterin solistina "pähkinäkauppiaan" roolissa New Yorkin Broadwaylla ja Pariisin kabareissa 1930-luvun alussa. Hän jäi pysyvästi Eurooppaan ja kuoli vuonna 1977 Espanjassa, espanjalaisten "omana poikana".

Rita Montanerin ja Don Azpiazun menestyksen imussa kuubalaiset teatteri- ja salonkimusiikin tekijät alkoivat viedä koomisia teatteri- ja zarzuela-esityksiään Lontoon, Pariisin, Madridin ja New Yorkin näyttämöille. Ranskaan muuttanut kirjailija Alejo Carpentier raportoi 1930-luvun alussa Pariisin joutuneen "rumba-kuumeen" valtaan, kun Montmartren alue oli täynnä afrokuubalaista musiikkia tarjoavia kabareita, jotka olivat voittaneet suosiossa kilpailevat tango-baarit.

Moisés Simons muutti 1930-luvulla Pariisiin, jossa hän sävelsi ja kantaesitti useita kuubalaisaiheisia "trooppisia operetteja". Eliseo Grenet teki 1930-luvulla afrokuubalaisia kappaleita yhdysvaltalaisiin, argentiinalaisiin ja meksikolaisiin elokuviin. Yhdessä rumbatanssipari Julio Richardsin ja Carmita Ortízin kanssa Grenet lensi vuonna 1936 New Yorkiin esittämään yhdysvaltalaiselle lehdistölle demonstraation kuubalaisesta rumba- ja conga-tyyleistä.

Koomisesta kansanteatterista liikkeelle lähteneet afrokuubalaisen katukulttuurin parodiat tulivat tunnetuiksi kansainvälisenä rumbamuotina. Ignacio Villa eli Bola de Nieve (Lumipallo) oli ainoa tummapintainen afrokuubalainen, joka onnistui saamaan tunnustusta ja mainetta sekä afrokuubalaisen salonkirepertuaarin esittäjänä että säveltäjänä. Uransa klassisen pianistikoulutuksen hankkinut Bola de Nieve aloitti mykkäelokuvia esittävissä teattereissa. 1930-luvulle tultaessa hän oli kuitenkin tiiviin lisäkoulutuksen avulla saavuttanut vahvan maineen klassisena säestäjänä. Rita Montanerin tehtyä vuonna 1933 Bolan kanssa sopimuksen Meksikon-kiertueesta alkoi vähin erin Bolan oma laulaja-pianisti-säveltäjäura. Bolan kansainvälisiksi bravuureiksi tulivat parodiat "oppineesta" afrokuubalaisesta ilmaisusta.

Ensimmäiset kansainväliset rumbatähdet olivat varakkaita, klassisen musiikkikoulutuksen saaneita kuubalaisen musiikkiteatterin piiristä lähteneitä valkoisia säveltäjiä, soittajia, laulajia ja tanssijoita. Lecuona Cuban Boys, jossa ei ollut yhtään mustaa muusikkoa, kiersi suuren menestyksen saattelemana pianisti Armando Oréfichen johdolla ympäri Eurooppaa ennen toista maailmansotaa. Orkesteri levytti tyyliteltyä salonkicongaa ja teatterirumbaa Josephine Bakerin kanssa ja esiintyi tämän kanssa vuonna 1938 Ranskassa, Belgiassa, Turkissa ja Kreikassa. Espanjalaiset orkesterinjohtajat, "rumbakuningas" Xavier Cugat ja säveltäjä-levytuottaja Enric Madriguera tarjosivat Yhdysvaltain suurkaupunkien yleisöille sovitettuja rumbamuunnelmiaan Broadway-produktioissa, Hollywood-elokuvissa, radiossa, äänilevyillä ja hienostohotellien rumba-matineoissa. 1930-luvulta 1950-luvulle kuubalaiset tanssimuodit rumba, conga, mambo ja cha-cha-chá muuntuivat osaksi populaarimusiikin kansainvälistä valtavirtaa.

1950-luku: Kuubalaisen farándulan kulta-aika

Farándula-käsitteellä tarkoitetaan Kuubassa sikäläistä viihdeteollisuutta ja sen piirissä työskenteleviä ihmisiä: muusikoita, tanssijoita, näyttelijöitä, malleja ja populaarikulttuurin "tähtiä". Kuubalaisen farándulan kulta-aikana pidetään yleisesti 1950-lukua, jolloin Havanna oli kyllästetty musiikin tarjonnalla bodegoista bordelleihin. Vuonna 1949 pääkaupungissa oli 135 elokuvateatteria, joissa esitettiin jatkuvasti erilaista musiikillista showohjelmaa, Actos de Variedades. Ennen vallankumousta Kuubassa oli 156 yksityistä radio-asemaa ja viisi valtakunnallista radioketjua.

Toisen maailmansodan jälkeen kuubalaisessa radiotoiminnassa otettiin käyttöön pohjoisamerikkalaisen mallin mukaiset myynnin, markkinoinnin, sarjatuotannon ja yleisötutkimuksen menetelmät. Saippuaimperiumi Procter & Gamblen kuubalainen tytäryhtiö Sabates sekä RCA:n ja CBS:n tukema, Yhdysvalloissa liiketaloutta opiskellut kuubalainen yrittäjä Goar Mestre, perustivat molemmat Havannaan Latinalaisen Amerikan markkinoille suunnatut viestintäoperaatioiden keskuksensa. Mestren tukikohta oli vuonna 1948 Vedadoon perustettu Radio Centro ja hänen käytössään oli maan tehokkain radioketju CMQ. Saippuajätti Procterilla taas oli valmiina paikallinen tuotejakeluverkosto Väli- ja Etelä-Amerikan maissa. 1950-luvun puolivälissä CMQ oli Kuuban radioalan markkinajohtaja. Sen yhteyteen perustettiin Latinalaisen Amerikan maihin ja Yhdysvaltain espanjankieliselle väestölle suunnattu äänitteiden myyntipalvelu Servicio Internacional de Grabaciones de Audio. Sekä Procter että CMQ hyödynsivät huippukoulutettuja tekniikan ammattilaisia ja viimeisintä äänitystekniikkaa. Molemmat myivät Latinalaisen Amerikkaan sekä valmiita Kuubassa äänitettyjä saippuaoopperoita ääninauhoina että niiden käsikirjoituksia, jotka sitten eri maihin lähetyt kuubalaisasiantuntijat muokkasivat paikallisoloihin sopiviksi. Molemmilla oli myös oma radiojingleihin erikoistunut ammattikuntansa, joka toimitti tilauksesta mainosmusiikkia eri maihin. CMQ:n kautta kohosivat kansallisiksi idoleiksi mainoksia laulavat juontajat kuten Manolo Serrano ja Miguel Buendía.

La Rampa-kadusta kehittyi Havannan mediamaailman keskus. Siellä sijaitsivat suuret radio- ja tv-studiot, elokuvateatterit ja yritysten pr-toimistot, jotka suolsivat jatkuvasti ajan tasalla olevaa materiaalia kuubalaisen lehdistön käyttöön. Show (1954) ja Confidental (1957) olivat jenkkityyliin yksinomaan Havannan yöelämään, teatteriin, kabareehen ja elokuviin keskittyneitä julkaisuja. Päivä- ja viikkolehdillä oli omat radio- ja tv-sivunsa ja viihdemaailman tapahtumiin erikoistuneet kolumnistinsa. Bohemia oli yli 300 000 kappaleen levikillään suurin viikkolehti, jonka Farándula- ja Teleradiolandia-sivuja toimitti kaksi viihdejournalismiin erikoistunutta kriitikkoa.

Goar Mestren pr-yritys pestasi palvelukseensa Havannan yliopiston psykologian professorin Raúl Gutiérrezin. Hän organisoi Kuuban mainostajien yhdistyksen Asociación de Anunciantes de Cuban rahoittamat otantatutkimukset, joilla selvitettiin radiokuuntelijoiden mieltymyksiä säännöllisesti neljä kertaa vuodessa. Vuonna 1958 tehdyn kuuntelijatutkimuksen mukaan Kuuban 10 suosituinta radio-ohjelmaa olivat CMQ-radioketjun lähettämiä saippuaoopperoita, joita rahoittivat eri tuotemerkit kuten Philips ja Colgate-Palmolive. Latinalaisamerikkalainen saippuaooppera syntyi nimenomaan Kuubassa vuonna 1948. Saippuasarjojen isä oli kuubalainen säveltäjä ja kirjailija Felix B. Caignet. Vuonna 1958 Kuubassa oli yli miljoona radiovastaanotinta ja kahdella valtakunnallisella ketjulla CMQ:lla ja Radio Progresolla 70 prosenttia kaikista kuuntelijoista. Suosittujen radiokilpailujen palkintovalikoima oli laaja: kuuntelija saattoi voittaa paitsi päivittäisiä pikkutarvikkeita myös auton tai saippuajätin rakennuttaman amerikkalaisen unelmaomakotitalon.

Sikari-, olut-, rommi- ja saippuamerkeillä oli Kuuban radiossa ja televisiossa omat ohjelmansa, kuten Fiesta con Bacardí, Disfrute con Polar ja Jueves de Partagás, joiden suosio perustui studioyleisön mukanaoloon ja osallistumiseen. Ensimmäinen tämäntyyppinen ohjelma, jossa esiintyjille jaettiin palkintoja ja studioyleisö äänesti voittajan, oli CMQ:n vuonna 1937 aloittama radio-ohjelma Corte Suprema del Arte, joka oli kaikkien myöhempien radio- ja tv-spektaakkelien esikuva. Celia Cruz teki läpimurtonsa tuossa ohjelmassa laulamalla sen ajan suositun tangon nimeltä Nostalgia kuubalaiseen clave-rytmiin sovitettuna ja voitti ensimmäisen palkinnon, 15 dollaria.

Noihin aikoihin kokeiltiin jo ohjelmatyyppiä, joka yleistyi myöhemmin 1950-luvulla myös televisiossa. Parfyymi- ja pesuainefirma Crusellas toi espanjalaisen elokuvatähden Imperio Agentinan vuonna 1936 kahden viikon mittaiselle radioesiintymismatkalle Havannaan. Palkkioksi hän sai tuhat dollaria jokaisesta esiintymisestään CMQ-radioasemalla keskipäivän aikaan. Samalla tavalla saapuivat Kuubaan radiovierailulle kuulut meksikolaiset elokuvatähdet ja muusikot Tito Guizar ja Agustín Lara. Kansainvälisen tähden vierailun ympärille rakennettiin julkisuuskampanja, joka markkinoitiin muille tiedotusvälineille. Radioesiintymisten yhteyteen järjestettiin kilpailuja, joiden voittajalle pesuainefirma rakennutti talon. Kuubasta löytyy yhä vielä 1950-luvun tyylisiä omakotitaloja, joiden julkisivua koristaa saippuamerkin nimi. CMQ:n 1950-luvulla Kuubaan tuottamien ulkomaisten esiintyjien sopimukset velvoittivat tähdet esiintymään paitsi yhtiön radio- ja tv-ohjelmissa myös sen omistamassa Radiocentro-teatterissa, kabareessa sekä suuren turistihotellin kasinossa.

Tv-lähetykset alkoivat Kuubassa lokakuussa 1950. Toiminnan käynnisti espanjalainen liikemies Gaspar Pumarejo, jonka haasteeseen Goar Mestren CMQ vastasi omalla tv-kanavalla pari kuukautta myöhemmin. Vuonna 1951 Kuubassa oli neljänneksi eniten tv-vastaanottimia koko maailmassa. 1950-luvun suosituimmat ohjelmatyypit olivat saippuaoopperoita ja studioyleisön myötävaikutuksella toteutettuja musiikkispektaakkeleita. Katsojatilastojen kärjessä olivat vuosikymmenen lopulla CMQ:n saippuasarja Historia de Tres Hermanas, Kolmen sisaren tarina, ja Cabaret Regalías -musiikkiohjelma. Värilähetykset käynnistyivät Kuubassa toisena maana maailmassa Yhdysvaltain jälkeen Gaspar Pumarejon tv-kanavalla vuonna 1957.

Koko 1950-luvun ajan Kuuban tv-markkinoilla kävivät keskinäistä kilpailua kaksi mediajättiä, CMQ ja Pumarejon Unión Radio-Televisión. Pumarejo oli erikoistunut näyttäviin ja tunteisiin vetoaviin, julkkiksia hyödyntäviin tv-kampanjoihin. Vuonna 1957 Pumarejo järjesti Havannan stadionilla massiivisen tv-tapahtuman nimeltä 50 años de música cubana. Kaikkiaan 30 tunnettua ulkomailla asuvaa kuubalaista muusikkoa, mm. Machito ja Antonio Machín, ja ainoana ei-kuubalaisena Tito Puente, kutsuttiin näihin kuubalaisen musiikin 50-vuotisjuhliin. Muusikoille Pumarejo maksoi matkakulut ja täyden ylöspidon.

Niin ikään vuonna 1957 lähetettiin CMQ:n kahdella tv-kanavalla 1950-luvun suurin kuubalainen mediatapahtuma. Tropicana-yökerhon tanssiorkesteri, Celia Cruz, Barbarito Diéz, María Teresa Vera ja parikymmentä muuta tunnettua viihdetaitelijaa esiintyi Kuuban ensimmäisen itsenäisyyssodan vuosipäivänä 10. lokakuuta television ja 20 paikallisradion lähettämässä viiden tunnin spektaakkelissa Homenaje a Rita Montaner (kunnianosoitus Rita Montanerille). Syöpään kuolevan kuubalaisen farándulan ensimmäisen suuren tähden elämäntyön muistaminen oli näyttävä osoitus kansallisen viihteen merkityksestä Kuubassa. Montanerin asunto oli tuona iltana pyhiinvaelluksen kohteena, ja tilaisuutta seurattiin hartaan tunnelman vallitessa elokuvateattereissa ja kabareissa ympäri maata.

Television suosituimmat musiikkiohjelmat 1950-luvun Kuubassa olivat Cabaret Regalías (myöhemmin Casino de Alegría) ja Jueves de Partagás. Ne lähetettiin peräkkäisinä iltoina keskiviikkoisin ja torstaisin. Ohjelmien lavastus jäljitteli kabareeympäristöä, jossa yleisö nautti musiikista pienten pöytien ääressä. Keskiviikkoisin, jolloin Casino de Alegría oli esitysvuorossa, Kuuban elokuvateatterit joutuivat alentamaan lippujen hintoja 40 %. Säveltäjä Osvaldo Farresin "melodiabaari" El Bar Melódico de Osvaldo Farres oli Kuubassa vieraileville ulkomaisille esiintyjille varattu tv-foorumi, joka toimi ponnahduslautana myös uusille kotimaisille kyvyille.

Radio ja televisio olivat 1950-luvun Kuubassa muusikoille välineitä, joiden avulla noustiin suosioon. Tuon ajan kuuluisimmat laulajat Celia Cruz ja Benny Moré levyttivät radiojinglejä, joissa mainostettiin Partagásin sikareita ja Hatuey- tai Cristal-olutta. Benny Moré nousi kansalliseen tietoisuuteen Santiago de Cubasta koko maahan radioidussa Bacardín rahoittamassa ohjelmassa Fiesta con Bacardí. Morén esittämästä radiomainoksesta Caricias Cubanas tuli 1950-luvulla kansallinen hitti. RCA Victorin suosikkiartistin Benny Morén levytyksistä otettiin jopa 50 000 kappaleen painoksia. Radion kautta pääsivät pinnalle myös monet 1950-luvun tunnetut tv- ja elokuvatähdet, kuten Ninón Sevilla, Rosa Carmina ja Rosita Fornes. Rosa Carminalla oli teini-iässä valtakunnallisen RHC Cadena Azul -aseman lähetyksissä oma laulelmaohjelmansa Rosa Carmina - el Alma de la Canción. Ninón Sevilla ja Rosita Fornes suorittivat ensiesiintymisensä nuorina tyttöinä CMQ:n ohjelmissa. Rosita Fornes voitti La Corte Suprema del Arte - kilpailun vuonna 1938, minkä jälkeen hänet kiinnitettiin 15-vuotiaana viiden dollarin viikkopalkalla laulajaksi ja tuotemainostajaksi aseman ohjelmiin.

Suosituimmat laulajat mainostivat useilla radiokanavilla. Heillä oli mahdollisuus myös yksinoikeussopimukseen tietyn aseman tai sponsorin kanssa, mistä tunnetuin esimerkki Joseíto Fernándezin sopimus Guantanameran esittämisestä. Colgaten tytäryhtiö Crusellas kiinnitti Fernándezin esiintymään rahoittamaansa päivittäisohjelmaan El Suceso del Día. Fernández lauloi Guantanameraa joka päivä 14 vuoden ajan (1943-1957) samassa ohjelmassa samaan aikaan suorassa lähetyksessä improvisoimalla décima-mittaan ajankohtaisista tapahtumista kertovat uudet sanat. Crusellas omisti yksinoikeuden laulun melodiaan, eikä sitä saanut esittää muilla radiokanavilla, vaan ainoastaan tanssitilaisuuksissa.

Yksinoikeussopimus radio-ohjelmaa rahoittavan tuotemerkin kanssa oli taiteilijan kannalta yleensä taloudellisesti tuottavin, sillä tähtiesiintyjälle maksettiin tämäntyyppisestä sopimuksesta 300-800 dollarin kuukausipalkka. Tavallisesti radioasema maksoi esiintyvälle muusikolle vain 10 centavon kertakorvauksen, joka vastasi bussi- tai raitiovaunulipun hintaa. Mainostajat ostivat erityisten pr-toimistojen kautta ohjelma-aikaa radiosta. Suurimmilla tuotemerkeillä oli omat radio-osastonsa, joiden palveluksessa oli kuuluttajia, näyttelijöitä ja ohjelmansuunnittelijoita. Samat näyttelijät eläytyivät ohjelmassa ensin tunteelliseen melodraamaan, josta siirtyivät sujuvasti mainostamaan uusinta kosteusvoidetta.

Kuuban radiotoiminta oli kasvanut teollisuudeksi 1940-luvun loppuun mennessä. Colgate ja Procter kävivät radiokanavilla "saippuasotaa", la guerra de los jabones, markkinaosuuksista. Merkittävä poikkeus amerikkalaistyylisten mainosradioiden seassa oli Kuuban kommunistisen puolueen PSP:n kansalaiskeräyksen tuella vuonna 1943 perustama radioasema Mil Diez, jonka ohjelmisto poikkesi markkina-ajattelusta. Mil Diez oli koko väestölle suunnattu kansansivistysradio, la emisora del pueblo, ja sen musiikkivalikoima laajempi kuin muilla kanavilla. Mil Diezin musiikkiosastoon kuului yli 70 soittajan radio-orkesteri, 10 sovittajaa, oma kirjasto ja ääniarkisto ja se tarjosi kuuntelijoilleen monia erikoismusiikkiohjelmia 1800-luvun kuubalaisesta salonkimusiikista ajankohtaisia paikallisia musiikkiperinteitä esitteleviin ohjelmiin.

Elokuvatuotanto lapsenkengissä

Kuubalainen elokuvatuotanto jäi ennen vallankumousta radiotoimintaan verrattuna vaatimattomaksi. Ensimmäinen äänielokuvakin tehtiin vasta vuonna 1937. Kuubalaisten elokuvien tuotantoyhtiö Películas Cubanas S. A perustettiin Havannassa seuraavana vuonna. Ohjaaja Ramón Peónin yhtiön ensimmäiset äänielokuvat Sucedió en La Habana ja El Romance del Palmar olivat Rita Montanerin tähdittämiä musiikkifilmejä. Ensimmäinen, Se tapahtui Havannassa, esittelee nimensä mukaisesti pääkaupungin keskeisiä maisemia Nacional-hotellia, Country Clubia, Jockey Clubia, satamaa ja kuubalaista sonia, prégonia, danzónia ja rumbaa. Peónin toinen ohjaus, El Romance de Palmar, jossa kuullaan Montanerin esittämänä kuuluisa El Manisero oli pitkään kuubalaisen elokuvan suurin menestys myös muualla Latinalaisessa Amerikassa. Vuoteen 1959 mennessä Kuubassa oli valmistunut vain hieman yli 80 pitkää elokuvaa. Sen sijaan naapurimaasta Meksikosta tuli toisen maailmansodan jälkeen Latinalaisen Amerikan minihollywood.

Vuonna 1949 Meksikossa tehtiin 107 kokoillan elokuvaa. Mambon ja cha-cha-chán kulta-aikana 1950-luvun alussa Meksikon elokuvateollisuus kukoisti. Meksikon pääkaupungista tuli myös kuubalaistaiteilijoiden välietappi ja ponnahduslauta Yhdysvaltain ja Latinalaisen Amerikan markkinoille. Vuonna 1955 kaikkiaan 165 kuubalaista tanssijaa, säveltäjää, koreografia ja muusikkoa työskenteli Meksikon teattereissa yökerhoissa ja elokuvateollisuuden palveluksessa.

Kuubalaisen elokuvatuotannon huippuvuosi oli 1950, jolloin tehtiin kaikkiaan 14 kokoillan elokuvaa. Kuubalaismeksikolaisena yhteistyönä valmistui 1950-luvun alkuvuosina sarja mamboelokuvia, jotka kuvattiin osin Havannassa ja osin Méxicossa. Elokuvien tapahtumat liikkuivat usein syntisessä kabareeympäristössä ja niiden musiikillinen koreografia rakennettiin mambon ja cha-cha-chán rytmeille. "Trooppiset elokuvat", películas tropicales, saivat suuren suosion espanjankielisessä maailmassa, ja niiden välityksellä monista kuubalaisista tanssija-näyttelijöistä kuten Rosa Carmina, Ninón Sevilla, Maria Antonieta Pons, Rosita Fornes, Amalia Aguilar ja Dolly Sisters tuli Latinalaisessa Amerikassa kuuluisia tähtiä eli vedettes.

Kuubalainen pianisti, säveltäjä ja orkesterinjohtaja Dámaso Pérez Prado kutsuttiin vuonna 1949 tekemään musiikkia tanssitähti Ninón Sevillan elokuviin. Vuosina 1949-1965 Pérez Pradon sävellyksiä ja sovituksia kuultiin n. 40 meksikolaisessa ja yhdysvaltalaisessa elokuvassa. Meksikossa tehdyt mamboelokuvat Coqueta, Al son del mambo ja La Niña Popoff sinetöivät 1950-luvun alussa Pérez Pradon ja mambon maailmanlaajuisen suosion.

Vallankumous ja toinen maailmanvalloitus

Vallankumous kansallisti muun ohella jo 1960-luvulla myös musiikin. Perinteinen son, rumba ja trova säilyivät näin hengissä. Valtio teki veteraanimuusikoista kansanperinteen taitajia, joille alettiin maksaa kuukausipalkkaa. Vallankumouksen musiikkipoliittiseen ideologiaan liittyi massojen kasvattaminen ja kansallisen perinteen uudelleenarvottaminen. Hotellien ja yökerhojen musiikkiviihde ja kabareet valtiollistettiin. Esityksiin lisättiin Latinalaisen Amerikan kansanperinteen aineksia ja kapitalistisen yhteiskunnan satiiria. Kabareeviihteestä tuli osa sosialistisen yhteiskunnan kansanperinnettä. Maahan rakennettiin musiikkikoulujen verkosto, joissa opetus, ruoka, soittimet ja sairaanhoito olivat täysin ilmaisia. Ammattimuusikoille alettiin maksaa kuukausipalkkaa. Kolmen sukupolven ajan valtiojohtoinen ilmainen taidekoulutusjärjestelmä on tuottanut huippumuusikkoja, jotka hallitsevat paitsi oman soittimensa myös klassisen, jazzin ja populaarimusiikin lajit.

Kuubalaisen musiikin perinteinen markkina-alue Yhdysvallat sulkeutui lähes 40 vuoden ajaksi kauppasaarron vuoksi. Euroopan sosialistiset maat, pohjoismaat Suomi, Ruotsi, Norja ja Tanska sekä Meksiko ja Kiina - jossa Bola de Nieve tapasi puhemies Maon - tarjosivat 1960- ja 1970-luvuilla esiintymismahdollisuuksia kuubalaisille trubaduureille ja orkestereille. La Nueva Trova oli erittäin suosittua Latinalaisessa Amerikassa ja Espanjassa. Silvio Rodríguez ja Pablo Milanés olivat ja ovat espanjankielisessä maailmassa paitsi vallankumouksellisen laululiikkeen symboleja myös suosittuja ja myyviä levytähtiä.

Yllättäen Suomesta tuli sillanpääasema kuubalaisen musiikin kansainvälisille markkinoille vuosina 1975-1982. Otto Donner ja Love Records tekivät historiaa äänittämällä Suomessa Omara Portuondon, Martín Rojasin, Carlos Pueblan ja Irakeren albumit, jotka herättivät kansainvälisen kiinnostuksen kuubalaista musiikkia kohtaan Yhdysvaltoja myöten. Helsingin laulufestivaalit toi suomalaisten ihasteltavaksi Kuuban suosituimpia taiteilijoita. Hesperian talvikarnevaaleista tuli kuubalaisten emigranttimuusikkojen (Machito, Celia Cruz, Sonora Matancera) ja kuubalaisten huippuesiintyjien (Son 14, Tropicanan tanssiryhmä) kohtauspaikka ravintolapäällikkö Reijo Tuomolan innovatiivisen ja kaukonäköisen ohjelmapolitiikan ansiosta. Tom Hertell ja Antti Einiö toivat parhaat kuubalaiset muusikot Suomeen ja hankkivat heille esiintymistilaisuuksia pohjoismaihin, Englantiin ja Keski-Eurooppaan. Suomi-Kuuba-seuran aktiivisuus Sierra Maestra -yhtyeen Suomen kiertueen hoitamisessa 1982 pohjusti ryhmän kansainvälistä läpimurtoa.

Neuvostoliiton romahdettua Kuuba avasi taloutensa turismille ja ulkomaisille investoinneille ja laillisti dollarin maksuvälineenä. Myös Kuuban musiikki- ja taide-elämä muuttuivat ratkaisevasti. Aiemmin esitysten tulot piti luovuttaa valtiolle, joka maksoi palkan ja ulkomailla esiintymisestä vaatimattoman päivärahan. Nyt taiteilija sai tehdä itse omat sopimuksensa ja pitää ansionsa, joista maksettiin valtiolle tulovero. Tuhannet kuubalaiset taiteilijat, lehtimiehet ja muusikot lähtivät samalla työnhakuun ulkomaille Kuuban helpotettua viisumimääräyksiä. Kuubassa arvioitiin vuonna 1997 olevan 12 000 koulutettua muusikkoa, joista kolmannes oli siirtynyt työskentelemään saaren ulkopuolelle. Pelkästään Espanjassa asuu pysyvästi yli 1500 kuubalaista muusikkoa. Vuosituhannen vaihteessa kuubalaisia orkestereita kiersi esiintymässä ympäri maailmaa lukumääräisesti enemmän kuin koskaan aikaisemmin Kiinaa ja arabimaita myöten.

Vanhan kuubalaisen musiikin suosio Euroopassa alkoi vuonna 1994 Sierra Maestran levystä Dumbumbanza. Sen jälkeen eurooppalaiset managerit alkoivat etsiä Kuubasta yhtyeitä perinteistä musiikkia soittavia yhtyeitä. La Vieja Trova Santiaguera tuli Eurooppaan vuonna 1994 ja seuraavana vuonna Compay Segundo esiintyi ensimmäisen kerran Ranskassa. Kuubalaisbändien virta USA:han alkoi 1997 Los Van Vanin esiintymisellä San Franciscossa. Yleisösuosiosta huolimatta kuubalaisryhmien esiintymisiä ovat jatkuvasti varjostaneet Miamin äärioikeiston lietsomat levottomuudet, pommiuhkaukset ja suoranainen ilkivalta. USA:n byrokratiassa muusikkoja kohdellaan Kuuban valtion virkamiehinä ja kuubalaisten viisumianomukset kulkevat useamman kontrollin ja viraston, mm. FBI:n kautta. Kuubalaisen musiikin jakelu Yhdysvalloissa laillistettiin vuonna 1988 muotoilemalla kauppasaartosääntöjä uusiksi. Ns. Berman-lakipykälä määritteli kuubalaiset elokuvat, kirjat ja äänitteet "informatiiviseksi materiaaliksi". Tällä hetkellä tilanne on vaikea: viisumeita ei myönnetä edes Grammy-palkituille kuubalaisille muusikkoveteraaneille. Entinen opiskelija-, taiteilija- ja kulttuurivaihto on käytännössä poikki.

Yhdysvaltalaisten levytuottajien tai konserttijärjestäjien ei myöskään sallita maksaa tekijänoikeusmaksuja eikä esiintymiskorvauksia kuubalaisille muusikoille. Kauppasaartoa kyetään kuitenkin kiertämään ns. kolmannen osapuolen järjestelmän avulla. Tämä mahdollistaa esim. Venezuelassa pullotetun Coca Colan myynnin tai El Salvadorissa valmistettujen Kodakin tuotteiden myymisen Kuubassa. Monikansalliset yhtiöt voivat solmia kuubalaisten muusikkojen kanssa levytyssopimuksia tytäryhtiöidensä kautta, levyttää kuubalaista musiikkia Venezuelassa tai Panamassa ja myydä sitä edelleen omilla levymerkeillään Yhdysvalloissa. Buena Vista Social Clubin maailmanmenestyksen 1990-luvun lopulla varmisti World Circuitin toiminta Lontoo - Havanna - New York -akselilla ja jakelusopimus Warnerin Nonesuch-levymerkin kanssa. Osa menestyneimmistä kuubalaismuusikoista kuuluu äkkirikastuneiden harvalukuiseen rahakerhoon, jolle tunnusomaista ovat viimeistä huutoa olevat merkkivaatteet, huippuluokan soittimet ja äänentoistolaitteet.

Kuuban hallitus tajusi nopeasti musiikin merkityksen turismin palveluksessa. Kuuballe avautuneet musiikin maailmanmarkkinat ovat tärkeä väline saada kovaa valuuttaa, ja jatkuvasti ulkomailla konsertoivat kuubalaiskokoonpanot pitävät yllä saaren mainetta musiikkikulttuurin mekkana. Kulttuuriministeriö ja sen alaiset yritykset valvovat kaikkia musiikin myyntiin ja markkinointiin liittyviä ulkomaisten firmojen kanssa tehtyjä sopimuksia. Havannan jokakeväiset Cubadisco-musiikkimessut ovat kuubalaisen musiikin näyteikkuna maailmalle. Viiden päivän ajan messuilla esiintyvät lähes kaikki kuubalaisen tanssimusiikin merkittävimmät solistit ja yhtyeet.

Cubadisco-tapahtumaa isännöi Kuuban kulttuuriministeriö ja sitä sponsoroi espanjalainen tekijänoikeusjärjestö ja musiikkikustantamo Sociedad General de Autores y Editores. Cubadisco-sponsoroinnin ohella SGAE kustantaa levyjä, nuotteja ja kirjoja sekä valvoo kuubalaistaiteilijoiden tekijänoikeuksia maailmalla. SGAE toimii yhteistyössä Kuuban kulttuuriministeriön kanssa. Cubadiscoon kokoontuu vuosittain satoja Latinalaisesta Amerikasta, Yhdysvalloista ja Euroopasta saapuneita kansainvälisen ääniteteollisuuden ammattilaisia, jotka hoitavat kuubalaisen musiikin myyntiä ja markkinointia maailmalla. Kuuban kansallisella levy-yhtiöllä Egremillä on hallussaan tuhansia tunteja musiikkimateriaalia vallankumousta edeltäneeltä ajalta, mm. harvinaisia radioäänityksiä. Tätä arkistoaineistoa lisensoidaan jatkuvasti ulkomaisilla levymerkeillä julkaistavaksi. Saaren sisällä ja myös ulkomailla kuubalaista musiikkia markkinoi Artex-niminen liikeyritys.

Tänään kuubalaisen musiikin elinvoimainen evoluutio jatkuu entiseen tapaan: traditionaalinen musiikki fuusioituu uusiin ideoihin. Kuubalainen musiikki on aina osannut sopeutua uusiin aikoihin ja tyyleihin menettämättä identiteettiään tai juuriaan. Ehkä tässä syy siihen, miksi se on maailman valloittanut.

Teksti: Juhani Similä
Julkaistu alun perin 2005