Eläköön ystävyys! Suomi-Kuuba-seura 60 vuotta

Son ja solidaarisuus ovat liikuttaneet suomalaisia jo kuuden vuosikymmenen ajan.

Suomi-Kuuba-seura perustettiin aikana, jota leimasi koko maailmaan levinnyt kylmä sota. Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton johtamien leirien vastakkainasettelussa Suomi oli julistautunut puolueettomaksi, turvaten näin valtiollisen asemansa ja kansainvälisen liikkumavaransa.

Kuubasta oli puolestaan vallankumouksen voiton jälkeen tullut yksi kylmän sodan kuumista polttopisteistä. Vuonna 1962 Yhdysvallat julisti Kuuban täydelliseen kauppasaartoon. Samana vuonna Kuuba erotettiin Amerikan valtioiden järjestöstä (OAS tai OEA) ja kaikki Latinalaisen Amerikan maat Meksikoa lukuun ottamatta katkaisivat kaupalliset ja diplomaattisuhteet Kuuban kanssa. Ennen kuin vuosi oli lopussa, koettiin koko maailmaa ravisuttanut Kuuban ohjuskriisi.

"Kuubaa ei enää pidetä vain Yhdysvaltojen kiusankappaleena. Nyt Kuubasta on lopullisesti tullut maailmanlaajuisen kylmän sodan taistelutanner", todettiin Yleisradion Kuubaa käsitelleessä ajankohtaisohjelmassa.

Helsingin nuorisofestivaali

Äärimmäisen kireässä kansainvälisessä tilanteessa pidettiin Helsingissä heinä-elokuussa 1962 Maailman nuorison ja ylioppilaiden festivaali, joka kiinnitti niin kansainvälisen median kuin idän ja lännen turvallisuuspalveluidenkin huomion hetkeksi Suomeen. Kylmän sodan kontekstissa länsi pelkäsi nuorisofestivaalin vievän Suomea liiaksi harmaalle alueelle – osallistuihan festivaaleille tuhansia vieraita Neuvostoliitosta ja itäblokin maista, samoin kuin entisistä siirtomaista ja kansallisista vapautusliikkeistä.

Sosialistiseksi maaksi vasta vuotta aikaisemmin julistautunut Kuuba teki Helsingissä näyttävän ulostulon: nuorisofestivaaleille kaukaiseen Suomeen saapui Atlantin yli lähes viidensadan hengen kuubalainen valtuuskunta. Mukana oli lukuisia urheilijoita, taiteilijoita ja muusikoita, jotka tulivat esittelemään uutta Kuubaa suomalaisille ja yli 130 muusta maasta saapuneille festivaalivieraille.

Suomi-Kuuba-seurassa kymmeniä vuosia mukana ollut son-mies Olavi Kolliander on muistellut monien seuran jäsenten saaneen ensikosketuksensa kuubalaisiin nuorisofestivaalin aikana. "Mun faija oli festareilla töissä Yhdysvaltojen joukkueen tulkkina ja liikuskelin itsekin niissä kuvioissa. Kuubalainen valtuuskunta tuli silloin Punavuoren kouluun. Mä muistan, kuinka kuubalaiset jakoi pieniä raakasokeripusseja sieltä koulun portilta. Sain silloin sellaisen pussin sieltä. Tutustuin tähän kuubalaisosastoon ensimmäisen kerran. Siitä se lähti", muisteli Kolliander Cuba Sí -lehdessä vuonna 1998.

Seuran perustaminen

Juuri ennen festivaalia oli perustettu ystävyystoimikunta, joka järjesti nuorisofestivaalin aikana suomalaisten ja kuubalaisten nuorten tapaamistilaisuuden. Kuubalaiset tekivät suomalaisiin niin suuren vaikutuksen, että Kuuba-seuran perustamista päätettiin lähteä toteuttamaan pikimmiten. Heti festivaalin jälkeen alettiin valmistella perustavaa kokousta, johon kutsuttaisiin laajasti väkeä niin kulttuurielämästä kuin poliittisista piireistä. Uuden seuran johtokunnan jäseniksi kaavailtiin mm. Alvar Aaltoa, Pentti Saarikoskea ja Kari Rydmania.

Ystävyystoimikunnan pöytäkirjoista selviää, että valmistelut seuran perustamiseksi etenivät syksyn mittaan vauhdilla, mutta lopulta perustamiskokous siirrettiin vuoden 1963 puolelle "joulukiireiden vuoksi". Perustava kokous pidettiin perimätiedon mukaan Helsingin Kestikartanossa tammikuussa 1963 – pöytäkirjat ja muut dokumentit tapahtumasta katosivat ilmeisesti seuran silloisen sihteerin menehdyttyä.

Suomi-Kuuba-seuran ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Uudenmaan läänin maaherra Väinö Meltti. Hänen jälkeensä ohjiin tarttui runoilija Pentti Saarikoski. Seurassa oli mukana paljon tuon ajan kulttuurivaikuttajia ja nuorta älymystöä.

Toiminnan käynnistelyä

Suomi oli tunnustanut Kuuban tasavallan heti vallankumouksen voiton jälkeen tammikuussa 1959. Vuonna 1962 Kuuba oli avannut suurlähetystön Suomeen. Lähetystö olikin aktiivinen yhteistyökumppani vasta perustetulle Suomi-Kuuba-seuralle, joka Kuuban taholta nähtiin tärkeänä diplomatian jatkeena – olihan Kuuba omassa maanosassaan varsin tehokkaassa eristyksessä.

Uuden ystävyysseuran toiminta oli pitkään suhteellisen pienimuotoista. Järjestettiin jäseniltoja, keskustelutilaisuuksia ja muutamia mielenosoituksiakin. Kulttuuri oli alusta lähtien keskeisellä sijalla toiminnassa, mutta kulttuurivaihdon kultaiset vuodet koittivat vasta myöhemmin.

1960-luvun loppua kohti Suomi-Kuuba-seura alkoi aktivoitua. Opiskelijaradikalismi ja nuorison herääminen ns. kolmannen maailman ongelmiin vahvistivat kiinnostusta Kuubaa kohtaan. Myyttisen Che Guevaran kasvot nousivat eurooppalaisen uusvasemmiston symboliksi.

Seuran puheenjohtajaksi 1967 valitun Johan von Bonsdorffin kaudella toiminta monipuolistui ja laajeni myös alueellisesti. Ensimmäinen alaosasto perustettiin Tampereelle ja seura loi suorat yhteydet niin Kuubaan kuin muiden Pohjoismaiden Kuuba-ystävyysseuroihin. Muualla oli otettu mallia Suomesta: Suomi-Kuuba-seura oli Pohjoismaiden ensimmäinen Kuuba-ystävyysseura ja Euroopassakin vain Italia-Kuuba-seura oli ehditty perustaa ennen suomalaista seuraa.

Vietnamin ja puoluepolitiikan sukupolvi

1970-luvulle tultaessa seuran jäsenmäärä kasvoi räjähdysmäisesti. Reilun sadan jäsenen pienestä piiristä kasvoi nopeasti tuhansien jäsenten laajapohjainen ystävyysseura, jonka agendalla oli suuria asioita: kulttuuriyhteistyön käynnistäminen, maiden väliset kaupalliset suhteet ja viisumivapauden edistäminen.

Seuran puheenjohtajana toimi vuosikymmenen alussa Mikko Pyhälä, joka sittemmin teki pitkän uran ulkoministeriön palveluksessa ja toimi Suomen suurlähettiläänä useassa Karibian ja Etelä-Amerikan maassa. Seuran juhlaseminaarissa Pyhälä selitti Suomi-Kuuba-seuran nopeaa kasvua mm. Vietnamin sodalla, joka oli kokonaista sukupolvea leimannut tapahtuma. Pyhälän mukaan Kuuba näyttäytyi esimerkillisenä toimijana Vietnam-solidaarisuuden saralla.

Jos 1960-luvulla puoluepolitiikka ei ollut näytellyt merkittävää roolia seuran toiminnassa, oli 1970-luvulla tilanne toinen. Nuoret järjestäytyivät puolueisiin ja puoluepolitiikka korostui yhteiskunnassa muutenkin. Eri puolueiden nuoriso- ja opiskelijajärjestöt liittyivät myös Suomi-Kuuba-seuraan ja Mikko Pyhälä toi useita poliitikkoja mukaan toimintaan.

Seuran johtokunnassa istuivat mm. sosialidemokraattien kansanedustaja, myöhemmin ministerinäkin toiminut Kaisa Raatikainen, keskustapuolueen kansanedustaja Matti Ruokola, josta myöhemmin tuli lääkintöhallituksen pääjohtaja, SKDL:n legendaarinen voimahahmo Hertta Kuusinen ja seuran kantaviin voimiin kuulunut SKP:n valistussihteeri Toivo Pohjonen.

Suomi-Kuuba-seura oli poliittisesti sitoutumaton ystävyysseura, mutta Suomen kommunistista puoluetta repineet sisäiset ristiriidat heijastuivat seurankin toimintaan – kuten noina vuosina monen muunkin järjestön toimintaan. Seuran jäsenmäärä tosin kasvoi, kun moni halusi päästä äänestämään vuosikokouksessa itselleen poliittisesti mieluisan johtokunnan seuralle.

Vuonna 1976 seuran puheenjohtajaksi valittiin yhteistyökykyiseksi ja huumorintajuiseksi mainittu Pertti Paasio, joka eteni urallaan myöhemmin ministeriksi ja SDP:n puheenjohtajaksi. Paasion valinnasta lähtien tuli tavaksi valita seuran puheenjohtajiksi sosialidemokraattisia poliitikkoja.

Toiminnassa mukana olleet muistavat, että puolueriidoista ja ajoittaisesta luottamuspulasta huolimatta seuran tilaisuudet olivat hauskoja – ryppyotsaisuutta kartettiin. Seurassa pyrittiin toimimaan yhdessä ja tekemään siitä mahdollisimman laajapohjainen ja erilaisia taustoja edustava.

Seura Kuuban intressien ajajana

Seuran laajat yhteydet niin poliittisiin päätöksentekijöihin kuin kulttuuriväkeen ja toimittajiin pantiin varmasti merkille Kuubassa. Kuuban ulkoministeriö, suurlähetystö ja Kuuban kansojen välisen ystävyyden instituutti ICAP nimittäin näkivät seuralla selkeän roolin Kuuban virallisen diplomatian jatkeena. Seuran kautta Kuuba ajoi yhteistyön vahvistamista Suomen kanssa eri aloilla ja mm. viisumivapautta maiden välille.

Yhteistyö Kuuban suurlähetystön kanssa oli 1970-luvulla varsin tiivistä – jopa niin, että suurlähettiläs luonnehti ystävyysseuroja "suurlähetystön ruumiinosiksi". ICAPin ja suurlähetystön tavoitteena oli tehdä Suomi-Kuuba-seurasta koko Länsi-Euroopan merkittävin Kuuba-ystävyysseura. Neuvostoliiton naapurina ja puolueettomana maana Suomi oli Kuuballe varmasti potentiaalinen portti länteen niin poliittisissa kuin kaupallisissa ja kulttuurisuhteissa.

Seuran merkityksestä Kuuban hallitukselle (ja toki myös päinvastoin) kertoo sekin, että Kuuban ulkoministeriö rahoitti Suomi-Kuuba-seuran toimintaa. Rahaa saatiin myös suurlähetystöltä, mutta vähäisemmässä määrin. Lähetystön asianhoitaja ainakin kuvaili lähetystön saaneen seuralta enemmän kuin oli pystynyt antamaan.

Solidaarisuutta sokeripellolla

Keskeinen osa Kuuba-solidaarisuutta ja seuran toimintaa ovat olleet työprikaatit. Fidel Castro sai idean korjata vuonna 1970 Kuuban historian suurin sokerisato, 10 miljoonaa tonnia. Kaikki kynnelle kykenevät – maan johtoa myöten – lähetettiin sokeripelloille huhkimaan. Mukana oli myös ensimmäinen pohjoismainen työprikaati, jonne Suomi-Kuuba-seura oli lähettänyt joukon suomalaisia solidaarisuusaktiiveja Mikko Pyhälän johdolla sokeriruokoa leikkaamaan.

YK-liiton tiedotussihteerinä työskennellyt Kaisa Savolainen kirjoittaa ensimmäisestä prikaatista vuonna 2021 ilmestyneessä muistelmateoksessaan Tieni vei Pariisiin: "Ainakaan minun työpanokseni ei edistänyt kuubalaisten asettaman kymmenen miljoonan tonnin sokeriruokotavoitteen saavuttamista. Jos minun olisi pitänyt elättää itseni sillä työllä, olisin kuollut nälkään."

Kymmenen miljoonan tonnin sokerisato jäi saavuttamatta, mutta pohjoismaiset prikaatit jäivät elämään. Niistä tuli 1970-luvun kuluessa Kuuba-seuran keskeinen ja näkyvä toimintamuoto, joka kiinnosti yhä laajempia piirejä. Työtehtävät prikaateissa vaihtelivat rakennustöistä maataloustöihin sitrus- ja bataattipelloilla.

Ensimmäisen prikaatimatkan jälkeen Mikko Pyhälä houkutteli Kaisa Savolaisen seuran puheenjohtajaksi, jossa tehtävässä hän toimi 1972–1976 ja sen jälkeen vielä varapuheenjohtajana vuoteen 1983 saakka. Savolaisen ammatillinen ura huipentui YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unescon Rauhankasvatusdepartementin johtajana Pariisissa. Monet muutkin prikaatilaiset ovat sittemmin nousseet merkittäviin asemiin aina tasavallan presidentin tehtäviä myöten.

Prikaatilaisten valintakriteerit

Suomalaista Kuuba-solidaarisuusliikettä tutkinut Hannele Lohtaja tuo pro gradu -tutkielmassaan esiin, että Kuuba oli ainakin 1970-luvulla hyvin kiinnostunut prikaatilaisista ja heidän taustoistaan. Vuonna 1972 seuran johtokunta sai suurlähettiläältä varoituksia, ettei prikaatimatkoille tulisi päästää tavallisia turisteja, vaan lähtijät piti valikoida tarkkaan.

Seuraavana kesänä prikaatien järjestämisestä Kuubassa vastaava ICAP kutsui pohjoismaiset ystävyysseurat Havannaan. Kokouksessa määriteltiin tarkat valintaperusteet prikaatien osallistujille. Lisäksi tähdennettiin, että seurojen tuli "olla valppaina, etteivät Kuuban vallankumouksen viholliset käytä prikaatia hyväkseen ideologisessa taistelussaan".

Pohjoismaiseen prikaatiin päästiinkin jatkossa valintaprosessin kautta. Hakijoita oli paljon ja vielä 1980-luvulla kiintiönä oli 40-50 suomalaista, jotka seuran johtokunta valitsi. Seuran sihteerinä toiminut Kristiina Satola on kertonut, että tavoitteena oli saada prikaateihin eri ammatteja edustavia ihmisiä. Valintaa ei tehty puoluekantojen perusteella, vaan siksi, että joukko edustaisi Suomea mahdollisimman kattavasti. Monet ammattiosastot ja -liitot sponsoroivat prikaatimatkalle lähteviä jäseniään.

Kuubalainen musiikki valloittaa Suomen…

Vuonna 1973 yksi seuran suurimmista ponnisteluista tuotti hedelmää: ensimmäinen suomalainen kulttuurivaltuuskunta matkusti Kuubaan. Mukana oli johtavia virkamiehiä, runoilijoita, muusikoita ja teatterintekijöitä.

"Delegaatiota johti opetusministeri Ulf Sundqvist, ja esiintyjinä oli muun muassa laulaja Arja Saijonmaa ja Esko Linnavallin orkesteri", kertoo itsekin mukana matkalla seuran puheenjohtajan ominaisuudessa ollut Kaisa Savolainen muistelmissaan.

Kulttuurivaltuuskunta antoi vahvan sysäyksen kuubalaisen kulttuurin ja musiikin tunnetuksi tekemiselle Suomessa. Pian Kuubasta matkasi kulttuurivaltuuskunta Suomeen ja Suomesta toinen valtuuskunta Kuubaan. Kulttuurivaihtopöytäkirjoja ja -sopimuksia allekirjoitettiin.

Laulaja Omara Portuondo ja kitaristi Martín Rojas vierailivat Suomessa ensimmäistä kertaa 1974. Tapaus oli merkittävä, sillä sitten vuoden 1962 nuorisofestivaalin ei Suomessa juurikaan kuubalaisia taiteilijoita ollut näkynyt. Omara Portuondo sytytti suomalaisten rakkauden kuubalaiseen musiikkiin, eikä tuo rakkaus ole sittemmin haalistunut.

Kuubalaisen musiikin Suomen-valloituksessa merkittävä rooli oli Suomi-Kuuba-seuran ja Helsingin laulufestivaalin yhteistyöllä. Laulufestivaaleilla vieraili lukuisia kuubalaisia esiintyjiä, joita seura kierrätti esiintymässä ympäri Suomea. Seuran tavaramerkiksi muodostuivat myös vuodesta 1975 lähtien Satakuntalaisesessa osakuntatalossa Satossa järjestetyt vauhdikkaat Kuuba-iltamat.

"Aluksi siellä esiintyi kotimaisia taiteilijoita, mutta aina kun Suomeen saapui kuubalainen artistiryhmä, se tuotiin esiintymään myös näihin juhliin. Lopuksi oli aina Cuba-disco, jonka tanssimusiikki soitettiin C-kaseteilta", muisteli Risto Vuorimies vuoden 2013 ensimmäisessä Cuba Sí -lehdessä.

Vuonna 1976 järjestettiin Suomessa ensimmäistä kertaa Kuuban kulttuuriviikko, johon tulivat esiintymään mm. Chucho Valdésin johtama Irakere-yhtye ja Svenska Teaternissa esiintynyt Kuuban kansallisbaletti Alicia Alonson johdolla.

…ja maailman

Kuubassa vallankumous oli luonut valtiollisen taidekoulutusjärjestelmän, joka tuotti huippumuusikkoja. Sosialististen maiden ohella Pohjoismailla oli mahdollisuus tarjota esiintymismahdollisuuksia kuubalaisille orkestereille. Kiinnostus kuubalaista musiikkia kohtaan kasvoi Suomessa niin, että helsinkiläinen hotelli Hesperia alkoi järjestää 1979 lähtien talvikarnevaaleja, joista tuli kuubalaisten huippuesiintyjien ja emigranttimuusikkojen kohtauspaikka. Karnevaaleja järjestettiin 1990-luvun lopulle asti.

Suomella oli oma roolinsa kuubalaisen musiikin toisessa, vallankumouksen jälkeisessä maailmanvalloituksessa. Vaikka mm. mambon ja cha-cha-chán rytmit olivat villinneet maailmaa jo 1950-luvulla, on toimittaja ja tietokirjailija Juhani Similä muistuttanut, että kuubalaisen musiikin perinteinen markkina-alue Yhdysvallat sulkeutui vuosikymmenien ajaksi kauppasaarron vuoksi.

"Yllättäen Suomesta tuli sillanpääasema kuubalaisen musiikin kansainvälisille markkinoille vuosina 1975-1982. Otto Donner ja Love Records tekivät historiaa äänittämällä Suomessa Omara Portuondon, Martín Rojasin, Carlos Pueblan ja Irakeren albumit, jotka herättivät kansainvälisen kiinnostuksen kuubalaista musiikkia kohtaan Yhdysvaltoja myöten. Suomi-Kuuba-seuran aktiivisuus Sierra Maestra -yhtyeen Suomen-kiertueen hoitamisessa 1982 pohjusti ryhmän kansainvälistä läpimurtoa", Similä kirjoittaa.

Kummilastentarhoista kehitysyhteistyöhön

Valtioiden tasolla Kuubasta tuli Suomen kahdenvälisen kehitysyhteistyön kohde 1972. Suomi-Kuuba-seuran omana kohteena oli havannalainen päiväkoti Círculo Infantil "Juan Alvardo Miranda". Seura järjesti vuonna 1973 lastenseimikeräyksen. Avustustyö laajeni hiljalleen niin, että 1980-luvun puolivälissä seuralla oli jo kuusi kummilastentarhaa. Näistä puolet oli erityisryhmien päiväkoteja, mikä jo ennakoi tulevaa kehitysvamma-alan ja erityisopetuksen yhteistyötä.

Vuonna 1987 seuran kehitysyhteistyö laajeni kummilastentarhoista Batabanossa sijaitsevan Tomás David Royon ammattikoulun tukemiseen. Vuonna 1990 aloitettiin hanke Hermos Montalvon kehitysvammaisten koulun ja joitakin vuosia myöhemmin Freddy Navarron koulun kanssa.

Kehitysyhteistyö laajeni voimakkaasti Matti Rantalan toimiessa seuran sihteerinä. "Tärkeää on, että tuemme kuubalaisten koulutusta ja nimenomaan siten, että tuki voidaan hyödyntää mahdollisimman paljon itse paikan päällä ja että siitä jää pysyvää hyötyä", Rantala kertoi Cuba Sí -lehdessä vuonna 1995.

2000-luvulla seura toteutti kehitysyhteistyöhankkeita ulkoministeriön hanketuella. Tavoitteena oli erityisesti kehitysvammaisten lasten ja nuorten koulutuksen kehittäminen. Vuodesta 2004 kumppanina toimi CELAEE (Centro de Referencia Latinoamericano para la Educación Especial). Yhteistyöllä kehitettiin erityiskouluja, jotka tarjosivat kehitysvammaisille opetusta itsenäiseen elämään. Seuran tuella Kuubassa kehitettiin myös selkokielen osaamista. Kehitysvammaliiton asiantuntijat tekivät Kuubaan useita perehdyttämismatkoja ja CELAEE:n edustajat vierailivat myös Suomessa asiantuntijayhteistyön merkeissä. Hankkeen tuloksena Kuubassa julkaistiin ensimmäiset selkokieliset oppikirjat.

Toiminta lamaantuu 1990-luvulla

Vielä 1980-luvun jälkipuolella seuran toiminta oli vilkasta: valtuuskuntia ja kulttuurivieraita vaihdettiin, pidettiin kuubalaisen kulttuurin viikkoja, prikaatit vetivät väkeä ja Satossa bailattiin. Puoluepolitiikan myrskyt seurassa laantuivat.

1990-luvulle tultaessa maailma muuttui nopeasti. Itäblokin ja Neuvostoliiton romahtamisen myötä myös Suomen ja Kuuban yhteistyö näivettyi. Suomi lakkautti Havannan-suurlähetystönsä lamavuonna 1992. Pari vuotta myöhemmin myös Kuuba lakkautti oman lähetystönsä Helsingissä.

Suomi-Kuuba-seuran jäsenmäärä laski ja alaosastojen toiminta hiipui käytännössä katsoen kokonaan. Prikaateihin ei ollut entisenlaista tunkua. Seuran valtionapua leikattiin rajusti. "Tämä merkitsi käytännössä seuran toimintojen alasajoa", kuvasi tilannetta Cuba Sí -lehden toimitussihteerinä vuosia toiminut Matti Laitinen, jonka historiikkikirjoituksia tämänkin artikkelin tekemisessä on hyödynnetty.

Seuran toiminta alkoi vähitellen elpyä 1990-luvun lopulla, vaikkakin aiempaa pienimuotoisemmin. Kehitysyhteistyörintamalla tapahtui, kun perustettiin erillinen mediCuba-Finlandia -hankeyhdistys tukemaan Kuuban terveydenhuoltoa, jota período especialin nimellä tunnettu vaikea lamakausi oli kohdellut kaltoin. Seura alkoi taas järjestää bileitä ja ravintola Acapulcossa bailattiin salsan ja sonin tahtiin.

Suomen ja Latinalaisen Amerikan suhteita tutkinut Jouni Pirttijärvi arvioi Kuuba-, Chile- ja Nicaragua-seurojen tapaisten "poliittisten solidaarisuusliikkeiden" ajan olevan Suomessa menneisyyttä: "Poliittinen solidaarisuus on ehkä väistynyt kulttuurillisen vuorovaikutuksen tieltä. 90-luvun Latinalainen Amerikka näkyykin ehkä enemmän tanssiparketeilla kuin banderollien teksteissä", Pirttijärvi kirjoitti Kumppani-lehdessä vuonna 1997.

Uuden suunnan etsimistä

Kuubalaisten asiantuntijoiden vierailut Suomeen aktivoituivat vuosituhannen vaihduttua, kun seura kutsui ulkoministeriön tiedotustuen turvin Suomeen mm. uusiutuvan energian, naisten aseman ja koulutuksen asiantuntijoita kertomaan Kuuban kehityksestä näillä aloilla. Kiinnostusta herättivät myös sellaiset vieraat kuin Che Guevaran tytär Aleida Guevara, Kuuban seksuaalikasvatuskeskusta johtava Mariela Castro ja Irma González, jonka isä kuului Yhdysvalloissa pitkiä vankeustuomioita kärsineeseen Kuuban viisikkoon.

Kuubalaisen kulttuurin viikkoja alettiin järjestää jälleen vuonna 2009. Yhteistyötä on tehty entistä enemmän Suomessa asuvien kuubalaisten kanssa, jotka ovat olleet mukana kulttuuriviikkojen järjestämisessä, esiintyjinä ja yleisönä. Seura on myös silloin tällöin viime vuosina kutsunut Suomeen kuubalaisia bändejä ja artisteja – mainittakoon vaikka Sierra Maestran ja Tony Ávilan esiintymiset Suomessa.

2000-luvun edetessä Suomi-Kuuba-seurassa alettiin pohtia prikaatitoimintaa uudelta pohjalta. Syntyi idea suomalaisten omasta prikaatimatkasta, joka yhdistäisi mielekästä vapaaehtoistyötä ja nimenomaan suomalaisia kiinnostavaa ohjelmaa. Lisäksi haluttiin prikaatimatka, jossa paikallisilla kuubalaisilla olisi vahvempi rooli.

Pitkällisten valmistelujen jälkeen saatiin lopulta alulle yhteistyö Kuuban itäosassa sijaitsevassa Las Tunasin maakunnassa, jonne ensimmäinen suomalaisprikaati matkusti kesällä 2010. Sen jälkeen suomalaiset prikaatilaiset ovat yhdessä kuubalaisten kanssa kunnostaneet Las Tunasin äitiystalon ja remontoineet lastensairaalaa sekä tutustuneet paikalliseen kulttuuriin, perinteisiin ja elämänmenoon. Tärkeitä ovat olleet myös vierailut Omajan kylään, jossa viime vuosisadan alussa vaikutti suomalainen siirtokunta.

Vaikka takavuosien suuruuden aikoihin ei ole paluuta, Suomi-Kuuba-seura on tänä päivänä varsin aktiivinen oman kokoisekseen ystävyysseuraksi. Jollakin tapaa seura on viime vuosina etsinyt omaa rooliaan ja uutta suuntaa. Tähän on liittynyt myös Kuubaa koskevan tiedon ja keskustelun monipuolistuminen – seura on tarjonnut foorumin keskustella Kuubaa koskettavista asioista eri näkökulmista ja kriittisinkin äänenpainoin.

Maailma, Suomi ja Kuuba ovat hyvin erilaisia kuin 60 vuotta sitten, jolloin seura perustettiin. Yksi asia on kuitenkin ennallaan: suomalaisten kiinnostus ja rakkaus Kuubaa, sen kulttuuria ja kansaa kohtaan ei ole sammunut. 

Eläköön ystävyys!

Teksti: Tomi Kuhanen