Giraldo Mazolan tervehdys Suomeen
Suomi-Kuuba-seura perustettiin Helsingissä 1962 järjestetyn nuorisofestivaalin innoittamana. Festivaaleille osallistui satoja kuubalaisia nuoria, joiden valinnasta vastasi Giraldo Mazolan johtama valmistelutoimikunta. Olemme saaneet Mazolalta tervehdyksen, jonka julkaisemme kaikkien historiasta kiinnostuneiden iloksi.
Suurlähettiläämme Beatriz Parra kertoi minulle, että elokuussa juhlitaan Suomi-Kuuba-seuran 60-vuotisjuhlaa. Seura perustettiin Helsingissä kesällä 1962 järjestettyyn Maailman nuorten ja opiskelijoiden VIII festivaaliin osallistuneen kuubalaisen valtuuskunnan vierailun innoittamana.
Siksi haluaisin välittää teille monien niiden nuorten veljelliset terveiset, jotka kuuluivat tuolloin maamme festivaalivaltuuskuntaan, ja samalla kertoa teille valtuuskunnan valinnasta ja Kuuban tilanteesta ensimmäisinä vuosina vallankumouksen voiton jälkeen.
Kymmenen päivän ajan meillä oli tilaisuus vaihtaa unelmia ja suunnitelmia monien suomalaisnuorten kanssa, oppia lisää maanne historiasta ja nauttia pääkaupunkinne kauneudesta.
Kun sanon, että tutustuimme paremmin maahanne, minun on tehtävä selväksi, että Kuuban kansallisen valmistelutoimikunnan, jonka puheenjohtajana toimin ja jonka tehtävänä oli valita 400 edustajaa festivaalille, tärkeä tehtävä oli Suomen historian, maantiedon ja kulttuurin levittäminen.
Siihen asti maittemme ja kansojemme välillä ei ollut ollut asianmukaisia yhteyksiä. Lähes festivaalin aattona olimme solmineet diplomaattisuhteet, mutta meillä ei ollut vielä suurlähetystöä Helsingissä.
Historian virstanpylväitä
Haluaisin tehdä yhteenvedon joistakin tärkeistä virstanpylväistä Kuuban historiassa.
Kansamme turhautui yli 30 vuotta kestäneeseen itsenäisyystaistelunun Espanjan siirtomaaimperiumia vastaan1800-luvulla, sillä kun se oli jo häviämässä sotilaallisesti Kuuban isänmaallisten taistelijoiden sitkeyden ansiosta, Yhdysvallat aloitti ensimmäisen imperialistien välisen sodan Espanjaa vastaan. Yhdysvallat nousi maihin saarellemme oletettuina liittolaisina, mutta jäikin sinne miehittäjänä. Meillä oli lippu, vaakuna ja hymni, mutta ei itsenäisyyttä eikä suvereniteettia, ja meistä tuli planeetan ensimmäinen uuskolonia.
Kansamme yritti vuosikymmenien ajan vapautua meille langetetusta uudesta ikeestä, kunnes viiden vuoden, viiden kuukauden ja viiden päivän aseellisen taistelun jälkeen vuorilla ja kaupungeissa Yhdysvaltojen tukemaa ja ylläpitämää diktatuuria vastaan onnistuimme Fidel Castron johdolla saavuttamaan nykyisen, pysyvän ja peruuttamattoman itsenäisyytemme tammikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1959.
Yhdysvaltain imperialismi oli pakkomielteisesti päättänyt estää sellaisen kansanhallituksen perustamisen, joka olisi ratkaissut kansamme kiireellisimmät tarpeet. Ensimmäiset toimenpiteet, jotka hyväksyimme, olivat korruption poistaminen perimällä takaisin häikäilemättömien hallitsijoiden vuosikymmeniä kavaltamat varat, asevoimien rankaisemattomuuden lopettaminen niiden tekemistä murhista, suurtilojen (joista suurin osa oli pohjoisamerikkalaisia) olennainen hävittäminen maatalousuudistuksella, jossa maan omistusoikeus annettiin niille, jotka sitä viljelivät.
Tai lukutaitokampanja, joka yhdessä vuodessa poisti tietämättömyyden, häädöt maaseudulla ja kaupungeissa, sähkön ja puhelimen hintojen alentaminen (myös yhdysvaltalaisten yhtiöiden omistuksessa) ja päätös tehdä terveydenhuollosta ja koulutuksesta ilmaista. Niitä kaikkia Yhdysvallat ei voinut hyväksyä, koska ne olivat esimerkkinä Latinalaiselle Amerikalle, jossa osoitimme, että ne oli mahdollista saavuttaa.
Ei myöskään ollut hyväksyttävää, että meillä olisi itsenäinen ja suvereeni ulkopolitiikka, joka ei olisi ollut Yhdysvaltojen ohjeiden alainen, kuten aiemmin.
Tehtaiden ja maatilojen sabotaasit alkoivat välittömästi. CIA räjäytti ranskalaisen La Coubre -nimisen höyrylaivan, joka kuljetti Belgiasta puolustustamme varten ostettuja aseita, ja uhreja oli yli sata. He järjestivät vuoristoon aseellisia ryhmiä, jotka oli koulutettu Yhdysvalloissa ja valittu korruptoituneista ja murhanhimoisista entisistä sotilaista. Vuonna 1961 he organisoivat ja kouluttivat yli 1 500 jäsenen prikaatin, joka laskeutui Playa Giróniin (Sikojenlahdelle) panssarivaunujen, tykistön ja nykyaikaisimpien aseiden kanssa amerikkalaisen lentotukialuksen ja useiden risteilijöiden suojelemana.
He olivat aiemmin pommittaneet kolmea Kuuban lentokenttää tuhotakseen ilmavoimamme, ja he olivat valmistelleet Miamissa lentokonetta, joka ei koskaan noussut ilmaan. Koneessa oli Kuuban oletettu tuleva hallitus: presidentti, pääministeri ja kymmenkunta heidän valitsemaansa ministeriä, joiden oli tarkoitus laskeutua Kuubaan maihinnousualueelle ja julistauta hallitukseksi, jonka Yhdysvallat tunnustaisi välittömästi ja joka hyväksyisi heidän pyyntönsä Yhdysvaltojen sotilaallisesta avusta.
Kyseessä oli kopio CIA:n vuonna 1954 järjestämästä vallankaappauksesta, jonka tarkoituksena oli kaataa Guatemalassa Jacobo Arbenzin hallitus, joka oli uskaltanut toteuttaa maatalousuudistuksen, joka koski tuhansia hehtaareja United Fruitin maata.
Huolellisesti järjestetty suunnitelma oli murhata Fidel Castro juuri ennen hyökkäystä, ja väestön uskottiin tukevan oletettuja vapauttajiaan. Näin ei käynyt, vaan työläiset, talonpojat ja aseistautuneet opiskelijat kukistivat hyökkäyksen alle 69 tunnissa, mikä oli ensimmäinen sotilaallinen tappio Yhdysvaltain imperialismille Amerikassa.
Kuuban festivaalivaltuuskunta
Rangaistuksena Yhdysvallat on yli 60 vuoden ajan ylläpitänyt ja ylläpitää edelleen Kuubaa vastaan kohdistuvaa talous-, rahoitus- ja kauppasaartoa, joka on nyt voimistunut huolimatta, vaikka maailman maiden enemmistö, Suomi mukaan lukien, vaatii sen lopettamista Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksessa.
Siksi vuonna 1962 päätettiin, että Kuuban valtuuskunta, joka Helsingin festivaaleilla edustaisi nuorisoa tehtaistamme, maatiloiltamme, oppilaitoksistamme ja asevoimistamme, osoittaisi kiitollisuuttaan festivaalin aikana saamastamme tuesta ja pyytäisi sinne kokoontuneilta tuhansilta maailman nuorilta heidän tukeaan vallankumoukselle, joka hallitsi ensimmäistä kertaa historiassamme kaikkien parhaaksi.
Tuhannet kollektiivien kokoukset valitsivat ehdokkaansa, ja heidän keskuudestaan kussakin kunnassa valittiin jälleen parhaat. Niinpä valtuuskuntaan kuuluivat Joel Iglesias, kapinallisarmeijan nuorin komentaja ja Nuorten kommunistien liiton pääsihteeri, joka toimi valtuuskunnan puheenjohtajana, silloiset kapteenit ja myöhemmin merkittävät kenraalit, jotka taistelivat Angolassa apartheidin rasistijoukkoja vastaan, Rogelio Acevedo, joka oli myös asevoimien apulaisministeri, Fernando Vecino, josta tuli myöhemmin korkeakouluministeri, Joel Pardo Guerra, Haroldo Ferrer, Eliseo Reyes (San Luis, joka vuosia myöhemmin seurasi Che Guevaraa hänen taistelussaan Boliviassa).
Ricardo Alarcón, yliopisto-opiskelijoiden liiton FEU:n silloinen puheenjohtaja ja myöhemmin parlamenttimme puhemies, Luis Gómez, silloinen yliopisto-opiskelija ja myöhemmin opetusministeri, merkittävä näyttelijä Sergio Corrieri, myöhemmin Kuuban kansojen välisen ystävyyden instituutin ICAP:n puheenjohtaja, trumpetisti Joaquín Betancourt, josta tuli Camagüeyn sinfoniaorkesterin johtaja, Osmín Fernández, Kuuban nuorin pormestari, Ovidio Cabrera, myöhemmin Kuuban radio- ja televisioinstituutin varapuheenjohtaja, Kuuban paras pilapiirtäjä René de la Nuez, myöhemmin kuuluisa muusikko ja säveltäjä José Loyola, lupaava elokuvaohjaaja Rogelio París, historiallisen Cangamba-elokuvan ohjaaja, Fausto Díaz, Sikojenlahden taistelussa molemmat jalkansa menettänyt tykkimies, Bobby Salamanca, toimittaja, josta tuli myöhemmin yksi merkittävimmistä urheilutoimittajista, Yurina Cabalo, josta tuli pian Kuuban naisten liiton FMC:n kansallinen johtaja.
Valtuuskuntaan valittiin myös Remigio Ruíz, joka toimi myöhemmin Kuuban suurlähettiläänä useissa maissa, Bertha Yero, Havannan vallankumouksellisen karnevaalin ensimmäinen tähti, Graciela ja Caridad Chao, joista tuli pian merkittäviä tanssijoita ja koreografeja, Leo Brower, myöhemmin merkittävä klassinen muusikko, Francisco González, nykyään kirjailijoiden ja taiteilijoiden liiton UNEACin esittävän taiteen osaston puheenjohtaja, Arturo Pollo, lukiolainen, joka valittiin Kuubassa lukiolaisten liiton puheenjohtajaksi hänen ollessaan festivaalilla, ja minä, Giraldo Mazola, joka olin tuolloin ICAPin puheenjohtaja ja myöhemmin varaulkoministeri ja suurlähettiläs useissa maissa.
Kielimuurien ja ilmastollisten erojen yli tuo valtuuskunta loi kansojemme välille ikuiset siteet, joita seuranne nykyään ylläpitää ja vahvistaa. Eläköön kansojemme välinen ystävyys!
Giraldo Mazola