Havanna voiton hetkellä (Kuva: Burt Glinn)

Vallankumouksen vuosikymmenet

Kuuban vallankumouksen voitosta on kulunut yli 60 vuotta. Miten vallankumous muutti Kuubaa ja maailmaa?

Ensimmäinen päivä tammikuuta 1959 Kuuba heräsi uuteen aikaan. Diktaattori Fulgencio Batista oli edellisillan uudenvuodenjuhlien jälkeen kiireesti pakannut matkalaukkunsa ja karistanut vaivihkaa Kuuban pölyt jaloistaan. Mukaansa kolmelta aamuyöllä ilmaan nousseeseen lentokoneeseen Batista otti perheensä, lähimmät tukijansa ja ainakin 300 miljoonaa dollaria käteistä – luultavasti myös satojen miljoonien edestä taidetta ja muuta omaisuutta.

Samaan aikaan uudet vallanpitäjät astuivat alas vuorilta. Sissiarmeijan johtaja Fidel Castro aloitti reilun viikon kestävän voitonmarssin Santiago de Cubasta Havannaan televisiokameroiden surratessa ja villiintyneiden kansanjoukkojen hurratessa. Fidelin lukuisat puhe- ja lehdistötilaisuudet lähetettiin kaupallisilla televisio- ja radiokanavilla ja partasuinen sissipäällikkö hallitsi lehtien etusivuja. Media-ajan vallankumoustähti oli syntynyt.

Vallankumouksen voitto oli oikeastaan pienoinen ihme. Maanpaosta Meksikosta tullut pieni kapinallisjoukko oli lyönyt Yhdysvaltojen tukeman suuren ja ammattimaisesti johdetun armeijan. Taitavalla mediapelillä Fidel onnistui luomaan kuvan hyvin järjestäytyneestä ja laajalle levittäytyneestä sissiarmeijasta, kun todellisuudessa taistelijoita oli muutamia kymmeniä.

Historiaan on jäänyt mm. sissiarmeijan laajuutta ja jaloja päämääriä hehkuttava New York Timesin etusivun artikkeli, jota pidetään käänteentekevänä Fidel Castron asemalle vallankumouksen johtajana. Luodakseen kuvan isoista sissijoukoista Fidel oli määrännyt sissinsä taustalle marssimaan New York Timesin toimittajan vierailun ajaksi. Loputonta ohimarssia seurannut toimittaja ei vain hoksannut, että samat 81 taistelijaa kiersivät ympyrää ja marssivat paikan ohi yhä uudelleen ja uudelleen.

Tehokkaan propagandan avulla sissit saivat nopeasti kansan kannatuksen puolelleen ja onnistuivat yhdistämään eripuraiset vallankumousliikkeet yhteisen asian taakse.

Video: Kuuban vallankumous

Kaaosta ja euforiaa

Vallankumouksen ensimmäiset kuukaudet olivat täynnä kaaosta ja euforiaa. Uimarannat, ravintolat ja yläluokan yksityisklubit avattiin kaikelle kansalle. Rotuerottelu kiellettiin ja maan taloutta uhkapeleillä ja prostituutiolla pyörittänyt mafia gangstereineen ajettiin pois.

Samaan aikaan kun maassa oli eniten televisiovastaanottimia koko Latinalaisessa Amerikassa ja pääkaupungin yläluokka ajeli ylellisillä amerikanraudoillaan – joista moni on edelleen liikenteessä – kuoli lapsia maaseudulla puhtaan juomaveden puutteeseen, nälkään ja tuberkuloosiin. Koulutus ja terveydenhuolto olivat retuperällä ja iso osa kansasta oli lukutaidotonta. Kuubalaiset olivat menettäneet omanarvontuntonsa kansakuntana.

Ensimmäisenä suurena uudistuksena Fidel Castron johtama vallankumoushallitus pani jo toukokuussa 1959 toimeen maauudistuksen, jossa talonpojat saivat omistusoikeuden viljelemäänsä maahan.

Maauudistus oli ensimmäinen vallankumoushallituksen suurista reformeista.

Samaan aikaan kansa vaati Batistan kauden kiduttajia ja murhaajia tuomiolle. Yli 20 000 kuubalaista oli kuollut Batistan raakaotteisen hallinnon operaatioissa – jopa Yhdysvaltojen tuleva presidentti John F. Kennedy kutsui hallintoa ”yhdeksi verisimmistä ja sortavimmista diktatuureista”.

Vallankumousoikeus tuomitsi kevään 1959 aikana satoja Batistan kauden julmuuksia toteuttaneita ihmisiä kuolemaan. Oikeudenkäynnit saivat ulkomailla valtavasti mediahuomiota, joka ei suinkaan kääntynyt pelkästään sympatiaksi Kuuban vallankumousta kohtaan.

isänmaa tai kuolema

1960-luvun alkaessa Kuuba kansallisti amerikkalaiset pankit ja ulkomaalaiset yritykset. Lyhyessä ajassa maahan rakennettiin satoja uusia kouluja ja kymmeniä sairaaloita. Samaan aikaan alkoi myös CIA:n tukema terrori- ja sabotaasikampanja, jolla yritettiin suistaa Kuuban talous raiteiltaan tehtaita pommittamalla ja sähkölaitoksia räjäyttämällä. Havannassa räjähti asetoimitusta Kuuban hallitukselle tuonut laiva. Yli sata kuolonuhria vaatineen tapauksen muistotilaisuudessa Fidel Castro lanseerasi vallankumouksen iskulauseen: Patria o muerte – isänmaa tai kuolema!

Äärimmäisen vaikeissa olosuhteissa Kuuban hallitus käynnisti tammikuussa 1961 maailmanhistoriassa ennen näkemättömän lukutaitokampanjan. Lähes kolmensadan tuhannen vapaaehtoisen voimin tavoite saavutettiin alle vuodessa ja Kuuba julistautui maanosan ensimmäiseksi lukutaidottomuudesta vapaaksi alueeksi. Kampanjan aikana tuhannet nuoret lähtivät viemään ”opetuksen leipää” maaseudulle, jossa yli 40 prosenttia ihmisistä ei osannut lukea ja kirjoittaa.

Video: Kuuban lukutaitokampanja

Laura ja Juhani Similän kirjassa Kuuba – trooppinen cocktail havannalainen Nefertiti Tellería muistelee noita päiviä: ”Naapurit ihmettelivät, että isäni lähetti lapsensa epämukaviin oloihin, eristettyihin paikkoihin, joihin oli vaikeata saada yhteyttä. Kaikki kampanjaan osallistuvat koottiin ensin Varaderoon, ja samana päivänä, kun isäni lähti viemään sisaruksiani sinne, alkoi Sikojenlahden hyökkäys. Kun lähdimme autolla kohti Varaderoa, alkoivat pommit putoilla Havannan kaduille. Auton konepeltiin tuli kaksi reikää, mutta me huusimme äidin johdolla: Ei sillä väliä – mennään eteenpäin, sillä tämä on vallankumousta!”

Vuosi 1961 jäi historiaan rautaesiripun molemmilla puolilla: Liverpoolissa eräs sittemmin suurta mainetta niittänyt yhtye heitti ensimmäisen keikkansa. Tuon bändin nimi oli The Beatles. Neuvostoliitolla oli oma nuorisoidolinsa, kun vasta 27-vuotias Juri Gagarin lensi ensimmäisenä ihmisenä avaruuteen. Berliinissä rakennettiin muuri, joka pysyi idän ja lännen kahtiajaon symbolina seuraavat vuosikymmenet.

Samaan aikaan Kuubassa nuori vallankumous taisteli olemassaolostaan. Yhdysvallat katkaisi diplomaattisuhteet Kuuban kanssa ja yritti kaataa Fidel Castron hallituksen CIA:n operoimalla Sikojenlahden maihinnousulla. Sotatoimien alkaessa kansalle Havannan kaduilla puhunut Fidel julisti vallankumouksen sosialistiseksi ja pyysi tiukan antikommunistisessa maassa kasvanutta kansaa tarttumaan aseisiin ja puolustamaan sosialismia maahantunkeutujia vastaan.

Maihinnousu oli täydellinen nöyryytys Yhdysvalloille. Palkkasoturiarmeija lyötiin nopeasti ja reilu tuhat sotavangiksi jäänyttä vihollistaistelijaa vaihdettiin vauvanruokaan, elintarvikkeisiin ja lääkkeisiin. Kuubalaisten itsetunto nousi: imperialismin todettiin kokeneen ensimmäisen tappionsa Latinalaisessa Amerikassa.

Video: Sikojenlahden maihinnousu

Tavoitteena uusi ihminen

Vuonna 1962 Yhdysvallat julisti Kuuban täydelliseen kauppasaartoon. Uusi kumppani vallankumoushallitukselle löytyi Neuvostoliitosta, joka suostui ostamaan saarivaltion koko sokerisadon reiluilla kauppaehdoilla. Neuvostoliiton myöntämät lainat ja kaupankäynti maiden välillä ajoivat Kuuban liittolaissuhteeseen myös poliittisesti ja sotilaallisesti. Ennen kuin vuosi oli lopussa, koettiin koko maailmaa ravisuttanut Kuuban ohjuskriisi.

Vallankumouksen lujittaessa asemiaan kiihtyi Kuubassa maastapako koko 1960-luvun alkuvuosien ajan. Omistuksensa menettäneet suurmaanomistajat, Batistan ajan yläluokka ja iso osa koulutettua keskiluokkaa jätti maan suurin joukoin samalla kun maalaiset, mustat ja työläiset tukivat innokkaimmin vallankumoushallituksen toimia. Floridaan asettui asumaan satojatuhansia kuubalaisia, jotka uskoivat Fidel Castron hallituksen pian kaatuvan. Yksi surullisimmista tuon ajan episodeista oli Operaatio Peter Pan, jossa CIA:n ja katolisen kirkon propagandan nielaisseet kuubalaiset perheet lähettivät yli 14 000 lasta Yhdysvaltoihin ilman vanhempiaan, kun Kuuban hallituksen huhuttiin ottavan lapset pois perheiltä valtion kasvatettaviksi. Yhdysvalloissa suurin osa lapsista päätyi asumaan kirkon ylläpitämiin yömajoihin.

Kuubassa sosialismia rakennettiin neuvostokaavasta poikkeavan idealismin voimin. Tavoitteena oli argentiinalaisen lääkärin ja sittemmin sissitaisteluja johtaneen ja Kuuban teollisuusministeriksi nousseen Ernesto Che Guevaran ideoima, moraalin ja etiikan innoittama ”uusi ihminen”. Kuuba myös tuki vallankumouksellisia liikkeitä ympäri Afrikkaa ja Latinalaista Amerikkaa. Moinen sooloilu viilensi välejä Neuvostoliittoon, jossa ei katsottu hyvällä trooppisen sosialismin rakentajien omapäisyyttä.

Vuonna 1965 vallankumous astui jälleen uuteen vaiheeseen, kun Che Guevara yllättäen katosi Kuuban politiikan näyttämöltä ja lähti tekemään vallankumousta muille maille. Fidel Castro luki Chen erokirjeen lokakuussa pidetyssä tilaisuudessa, jossa samalla muodostettiin nykymallinen Kuuban kommunistinen puolue. Kaksi vuotta myöhemmin Che Guevara teloitettiin myttyyn mennessä vallankumousyrityksessä Bolivian viidakoissa. Sissitaistelijan henki jäi kuitenkin elämään ja myytti oli syntynyt: valokuvaaja Alberto Kordan ikuistama vakavailmeinen Che nousi Kuuban vallankumouksen ja koko maailman radikaalin nuorisosukupolven symboliksi.

Video: Ernesto Che Guevara

neuvostoliiton syliin

Maailma kuohui vuonna 1968 enemmän kuin koskaan sitten toisen maailmansodan päivien. Vietnamin sota, USA:n kansalaisoikeustaistelu ja Martin Luther Kingin murha, Prahan kevät ja länsimaisen nuorison opiskelijaradikalismi leimasivat liikehdintää. Kuuban vallankumous innosti uusia vaihtoehtoja etsivää nuorisoa.

Jos Euroopassa puhuttiinkin ”maailman hullusta vuodesta”, oli Kuubassa käynnissä ”vallankumouksellisen offensiivin vuosi”. Valtio tiukensi otteensa talouselämästä äärimmilleen. Kaikki yksityiset yritykset kampaamoista suutareihin ja kadunkulman kioskeihin lakkautettiin kertarysäyksellä. Pian huomattiin, että yritysten katoaminen johti myös palvelujen katoamiseen ja tavarapulaan.

Kuuban talous oli ahdingossa. Tilannetta yritettiin vielä kerran korjata vallankumouksellisella innostuksella. Tavoitteena oli korjata vuonna 1970 Kuuban historian suurin sokerisato, 10 miljoonaa tonnia. Yritys ei onnistunut, vaikka kaikki kynnelle kykenevät – maan johtoa myöten – lähetettiin sokeripelloille huhkimaan. Mukana oli myös ensimmäinen pohjoismainen työprikaati, jonne Suomi-Kuuba-seura lähetti joukon suomalaisia Kuuban ystäviä sokeriruokoa leikkaamaan.

Kymmenen miljoonan tonnin sokerisadon epäonnistuminen vei Kuuban yhä tiiviimmin Neuvostoliiton kainaloon. Suuren ystävän lainahanat olivat auki. Talouden elpymistä edisti myös vallankumouksen panostus koulutukseen: uuden sukupolven ammattilaiset astuivat tehtäviin, kun 1960-luvulla maasta oli lähtenyt suuri osa koulutetusta väestöstä.

Neuvostoliiton massiivisen talousavun myötä Kuuban poliittista, taloudellista ja yhteiskunnallista järjestelmää alettiin 1970-luvulla muuttaa pikavauhdilla itäeurooppalaisen mallin mukaiseksi. Tiukka suunnitelmatalous, keskitetty järjestelmä ja yhteiskunnan byrokratisointi korvasivat aiemman vallankumouksellisen improvisoinnin.

Kuuban kommunistinen puolue piti ensimmäisen puoluekokouksensa vuonna 1975 – kuusitoista vuotta vallankumouksen voiton jälkeen. Fidel Castron asema puolueen ensimmäisenä sihteerinä ja puolustusministeri Raúl Castron asema toisena sihteerinä vahvistettiin. Seuraavana vuonna järjestettiin vallankumouksen historian ensimmäiset parlamenttivaalit. Kansalliskokous vahvisti Castrojen aseman myös muodollisesti valtion johdossa: Fidel valittiin valtio- ja ministerineuvostojen puheenjohtajaksi, Raúl varapuheenjohtajaksi.

Vallankumous myös mittautti sosialistisen järjestelmän kannatuksen, kun Kuuban uusi marxilais-leniniläinen perustuslaki hyväksyttiin kansanäänestyksessä 97,7 prosentin kannatuksella.

taistelu afrikan vapaudesta


1970-luku oli Kuuban vallankumouksen vakiintumisen ja institutionalisoitumisen aikaa. Kuuban arvovalta kansainvälisillä areenoilla kasvoi, ja Fidel Castro nousi entistä vahvemmin kolmannen maailman ja kolonialismin vastaisen vapaustaistelun äänitorveksi.

Kuuba ei jättänyt internationalismia puheiden tasolle, vaan lähetti kymmeniä tuhansia sotilaita Angolaan, Guineaan ja Mosambikiin tukemaan paikallisia vapaustaistelijoita. Taisteluihin osallistui myös suuri määrä Kuuban vallankumouksen entisiä sissejä. Massiivinen sotilasoperaatio Angolassa venyi 13 vuoden mittaiseksi ja vaati kymmenen tuhannen kuubalaisen hengen.

Pieni saarivaltio onnistui jättämään jälkensä maailmanhistoriaan, ja kuubalaisilla sotilailla oli ratkaiseva merkitys Etelä-Afrikan rasistisen apartheid-hallinnon kaatamisessa. Poliittisena vankina Robben Islandilla ollut Nelson Mandela kirjoitti vankeudesta, että ensimmäistä kertaa joku maa toiselta mantereelta tuli auttaakseen afrikkalaisia vapauden saavuttamisessa, eikä ryöstääkseen maan rikkauksia.

Vapauduttuaan Mandela matkusti Kuubaan ja ylisti vallankumousta. Samalla hän kommentoi kitkerästi Yhdysvaltojen yritystä puuttua Kuuban ja uuden Etelä-Afrikan lämpimiin suhteisiin: ”Nyt meitä neuvovat Kuuban suhteen samat ihmiset, jotka ovat viimeiset 40 vuotta tukeneet apartheid-hallintoa. Yksikään kunniallinen mies tai nainen ei voi ottaa vastaan neuvoja niiltä, jotka eivät koskaan tukeneet meitä kaikkein vaikeimpina aikoina.”

Nelson Mandela matkusi heti vapauduttuaan Kuubaan tapaamaan Fidel Castroa.

70-luvun ylilyöntejä

Kuubassa valtaenemmistö ihmisistä tuki 1970-luvulla vallankumoushallituksen politiikkaa. Maa saattoi esitellä huomattavia kehityssaavutuksia koulutuksessa, terveydenhuollossa, naisten asemassa sekä asunnottomuuden ja työttömyyden poistamisessa. Ennen vallankumousta eläneet ikäluokat muistivat vielä laajalle levinneet sosiaaliset ongelmat, korruption ja mafiahallinnon. Muualla Latinalaisessa Amerikassa räikeä epätasa-arvo oli arkipäivää, ja useassa maassa valtaa pitivät veriset sotilasdiktatuurit, joiden vainoamille ihmisille Kuuba oli tärkeä turvasatama.

Kuubassa vallitsi yhteiskuntarauha, mutta maan trooppinen letkeys joutui yhä useammin itäeurooppalaisen mentaliteetin ja Neuvostoliitosta kopioitujen toimintamallien jyräämäksi. Kansalaisyhteiskunta byrokratisoitui, ideologisen puhdasoppisuuden vahtiminen sai yhä uusia muotoja ja vapaa kansalaiskeskustelu korvautui ulkoa opittujen dogmien ja iskulauseiden hokemisella.

Maan rikas ja värikäs kulttuurielämä joutui byrokraattien kahlitsemaksi. Äärimmillään kehitys oli ”harmaaksi viisivuotiskaudeksi” kutsutulla ajanjaksolla. Taiteilijoita vainottiin ja irtisanottiin työpaikoistaan, jos heidän tuotoksensa eivät täyttäneet ”vallankumouksellisia parametreja” tai heitä epäiltiin homoseksuaalisuudesta tai muista ”ideologisista heikkouksista”. Afrokuubalaisen uskonnon ja kulttuurin ilmentymiä vastaan hyökättiin venäläisten neuvonantajien opastuksella, joiden vaikutusvalta Kuuban kulttuurielämässä oli huipussaan.

Kulttuurielämä alkoi vapautua vasta, kun Kuubaan perustettiin kulttuuriministeriö, joka arvostetun intellektuellin Armando Hartin johdolla alkoi oikaista stalinistisiksi syytettyjä menettelytapoja. Myöhemmin Kuuban hallitus ja johtavat intellektuellit ovat tuominneet harmaiden vuosien tapahtumat.

Kriisistä kulta-aikaan

Vaikka materiaalinen elintaso ja hyvinvointi Kuubassa kasvoivat, oli yhteiskunnalliseen painekattilaan kertynyt 1980-luvun alkuun mennessä höyryä, joka oli päästettävä ulos. Kuuban hallituksen avaamat yhteydet Floridan kuubalaispakolaisiin jouduttivat tyytymättömyyden kasvua Kuubassa, kun ensimmäistä kertaa tuhannet emigrantit vierailivat tapaamassa Kuubaan jääneitä perheitään ja kertomassa – usein vahvasti liioiteltuja – tarinoita menestyksestään Floridansalmen toisella puolella.

Vallankumouksen historian suurin yhtäkkinen siirtolaisaalto koettiin huhtikuussa 1980. Sen jälkeen kun kymmenen tuhatta kuubalaista oli tunkeutunut Perun suurlähetystön pihaan ja vaatinut turvapaikkaa USA:sta, ilmoitti Fidel Castro yllättäen, että kaikki tyytymättömät saisivat lähteä Marielin sataman kautta Yhdysvaltoihin. Yli 125 000 kuubalaista jätti kotimaansa ja ahtautui Miamin kuubalaisten lähettämiin veneisiin ja laivoihin. Samalla Kuuban hallitus hankkiutui eroon muistakin tarpeettomiksi katsomistaan kansalaisista. Vankiloiden ja mielisairaaloiden ovet avattiin, ja muiden siirtolaisten mukana tuhannet rikolliset lähetettiin pois maasta jenkkien päänvaivaksi.

Havannan kaduilla ilmapiiri oli kiihkeä ja levoton. Maasta lähtijöitä nimiteltiin pettureiksi, pohjasaksi ja madoiksi. Huhtikuun 19. päivänä yli miljoona havannalaista marssi Miramarin Quinta Avenidaa pitkin Perun lähetystön ohi huutaen vallankumousta tukevia iskulauseita. Vappupäivänä kaupungin kadut autioituivat täysin, kun lähes kaikki Havannan asukkaat kokoontuivat vallankumousaukiolle tukemaan hallitusta. Isänmaalliset ja sosialismia puolustavat marssit jatkuivat vielä 17. toukokuuta koko maassa. Havannan Malecón-rantakatu täyttyi ihmismassoista: kesti kymmenen tuntia, ennen kuin kaikki marssijat olivat ohittaneet Yhdysvaltojen edunvalvontatoimiston rakennuksen, jonne protestin viesti suunnattiin.

Levottomuuksien jälkeen elämä palasi normaaleihin uomiinsa. 1980-luku oli vallankumoukselle todellista kulta-aikaa. Taloudellinen yhteistyö Neuvostoliiton ja itäblokin kanssa tuotti tuloksia, jotka näkyivät elintason nopeana nousemisena.

Kauppojen hyllyt alkoivat pursuta muista sosialistisista maista tuotuja tuotteita. Kinkut, juustot, säilykkeet, jugurtit, viinit ja liköörit tekivät kauppansa – ilman säännöstelykorttia. Tavalliset työläisperheet järjestivät tyttäriensä 15-vuotisjuhlia maan parhaissa ravintoloissa ja yökerhoissa. Valtio kustansi häitään juhlivat pariskunnat hotellilomille ja tarjosi vielä asiaan kuuluvat juomat kaupan päälle. Ansioituneita työntekijöitä palkittiin rantalomilla, televisioilla ja muilla kodinkoneilla. Lapsille jaettiin juhlapäivinä leluja ja lahjoja.

Kuubassa oltiin tyytyväisiä, mutta itäisessä Euroopassa järjestelmä alkoi vuosikymmenen loppua kohti murentua. Marraskuussa 1989 Berliinin muuri murtui – ilmeisesti tieto ei kuitenkaan saavuttanut Kuuban tiedotusvälineitä, joissa tapahtumaa ei noteerattu. Pian tosiasiat oli kuitenkin pakko tunnustaa, kun Kuuba ajautui vallankumouksen ajan pahimpaan kriisiin.

Nopeat syövät hitaat

Neuvostoliiton ja itäblokin hajoaminen merkitsi kuubalaisille äkillistä ja jyrkkää elintason laskua. Kuuba menetti kertarysäyksellä vanhat kauppakumppaninsa ja samaan aikaan Yhdysvallat kiristi 1960-luvulta asti voimassa ollutta kauppasaartoa kaataakseen Kuuban talouden ja sitä myötä hallituksen. Miamin äärioikeistolaisten kuubalaisjärjestöjen terrori-iskut turistikohteita vastaan kiihtyivät, kun Kuuban hallitus alkoi kehittää matkailuelinkeinoa valuuttaa saadakseen.

Fidel Castro julisti maahan ”rauhanajan poikkeustilan”. Sosialismista ei luovuttaisi, vaan Kuuban hallitus näki sen ainoana keinona turvata maan itsenäisyys uudessa tilanteessa. Isänmaa tai kuolema sai rinnalleen uuden iskulauseen: sosialismi tai kuolema.

Kauppojen hyllyt tyhjenivät, autoihin ei riittänyt polttoainetta, kotitalouksiin ja tehtaisiin saatiin sähköä vain muutama tunti päivässä. Amerikkalainen Kuuba-asiantuntija, journalisti ja dokumenttiohjaaja Saul Landau kirjoitti: ”Valtion oli rikottava osansa yhteiskuntasopimuksesta: se ei voinut enää taata kuubalaisille riittävästi ruokaa ja vaatteita. Jopa tarunomaiset terveyspalvelut ja koulutus rapistuivat. Säännöstelyannoksia vähennettiin, ja useimmat kuubalaiset muuttivat käyttäytymistään kommunismista (jakamisesta) individualismiin (nopeat syövät hitaat) – selviytyäkseen.”

Peruselintarvikkeista oli huutava pula, sillä idänkaupan lihavina vuosina panostus omaan maatalouteen oli jäänyt puolitiehen. Valtaosa kuubalaisten syömästä ruuasta oli tuontitavaraa. Kriisin keskellä vallankumoushallituksen oli pakko vapauttaa maataloustuotteiden kauppaa ja laillistaa dollarin käyttö maksuvälineenä. Pienyrittäjille annettiin toimintamahdollisuuksia. Toimenpiteet estivät maata romahtamasta täydellisesti, mutta samalla epätasa-arvo alkoi kasvaa. Palkat maksettiin Kuuban pesoissa, mutta valuutan arvo romahti – ja samalla kuubalaisten ostovoima. Dollareihin käsiksi päässeet pystyivät ostamaan enemmän ruokaa vapailta markkinoilta ja käymään uusissa valuuttakaupoissa, joita perustamalla hallitus pyrki keräämään kovaa valuuttaa valtion kassaan.

Kesken syvimmän lamakauden elokuussa 1994 puhkesi uusi maastamuuttokriisi. Kymmenet tuhannet kuubalaiset lähtivät ylittämään Floridansalmea huterilla omatekoisilla lautoilla, veneillä, auton sisärenkailla – millä tahansa. Vaarallinen merimatka vaati lukuisia henkiä.

Ensimmäistä kertaa vallankumouksen historiassa Havannan kaduilla nähtiin myös spontaaneja hallituksen vastaisia poliittisia levottomuuksia. Kun poliisi oli estänyt joukkoa nuoria miehiä varastamasta veneitä, sadat rantakadulle kokoontuneet epätoivoiset ihmiset alkoivat huutaa vallankumouksen vastaisia iskulauseita, kaataa roskasäiliöitä ja heitellä hotellien ja kauppojen ikkunoita kivillä.

Katumellakoiden väkivaltaisen tukahduttamisen sijaan Fidel Castro laittoi koko poliittisen arvovaltansa peliin ja saapui itse jeepillään rauhoittelemaan kansalaisia. Tapahtui taas yksi Kuuban vallankumouksen ristiriitaisista kummallisuuksista: hallituksen vastaisena protestina alkanut tapahtumaketju kuivui kokoon ja päättyi Eläköön Fidel! -huutoihin.

Kuin ihmeen kaupalla kuubalaiset sinnittelivät 1990-luvun pahimpien pulavuosien yli. Hinta oli kuitenkin kova ja sitä maksetaan vielä tänäkin päivänä: kertaalleen pois kitketty prostituutio palasi näkyviin, ostovoimansa menettäneet työntekijät tottuivat varastamaan työpaikoiltaan saadakseen perheelle leipää pöytään, korkeakoulutuksen saaneet ihmiset ryhtyivät taksikuskeiksi ja tarjoilijoiksi. Nuorten ja koulutettujen ihmisten maastamuutto on kiihtynyt. Koko yhteiskunnan eettinen ja moraalinen arvopohja on horjunut pahasti.

Haastattelin viime vuosikymmenellä kuubalaisia nuoria heidän ajatuksistaan. Jotakin tilanteesta kertoi, että Kuuban hallituksen tilastojen mukaan maassa oli 200 000 nuorta, jotka omasta tahdostaan olivat koulutuksen ja työelämän ulkopuolella.

”Vanhempani, niin kuin enemmistö kaikkien ystävieni vanhemmista, antoivat kaiken sen eteen, että tulevaisuudessa meidän ei pitäisi elää köyhyydessä ja epävarmuudessa, että ei olisi sensuuria, puutetta terveyspalveluista, korruptiota tai eriarvoisia mahdollisuuksia. Mutta kasvaessamme huomasimme, etteivät asiat ole niin. Raahaamme mukanamme samoja ongelmia, jotka vanhempamme uskoivat ratkaisseensa vallankumouksella”, sanoi kirjailija Irina Echarry.

RaúLIN AIKA

2000-luvun alkaessa turismi oli jo ohittanut sokerinviennin Kuuban tärkeimpänä ulkomaanvaluutan lähteenä. Kasvava osuus oli myös ulkomailla asuvien kuubalaisten rahalähetyksillä perheilleen.

Pitkään jatkuneen uusliberalismin kauden loppuminen Latinalaisessa Amerikassa toi Kuuballe uusia ystäviä ja kauppakumppaneita. Venezuelassa presidentiksi valittiin Hugo Chávez, sotilas, joka ilmoitti seuraavansa Fidel Castron jälkiä. Havannassa vieraillut Chávez visioi maiden kulkevan ”yhdessä kohti onnellisuuden merta”. Latinalaisen Amerikan integraatio alkoi vahvistua vastapainona USA:lle, kun maa toisensa jälkeen kääntyi vasemmalle: Bolivia, Ecuador, Brasilia, Argentiina, Uruguay.

Venezuelan öljyvarojen turvin Kuuba alkoi selättää energiakriisiä ja talouden syöksykierre saatiin pysäytettyä. Vastineeksi öljystä Kuuba lähetti tuhansia lääkäreitä Venezuelaan tukemaan maan heikoissa kantimissa ollutta julkista terveydenhuoltoa.

Kesällä 2006 Kuuba valmistautui juhlimaan Fidel Castron 80-vuotispäivää näyttävin menoin. Kesken valmisteluiden Castro kuitenkin sairastui vakavasti. Heinäkuun viimeisenä päivänä julkisuuteen annettiin tiedonanto, jossa Fidel luovutti väliaikaisesti vallan veljelleen, varapresidentti Raúl Castrolle. Fidelin 47 vuotta kestänyt kiistämätön asema Kuuban ja vallankumouksen johdossa oli kuitenkin lopullisesti ohi, eikä hän enää palannut tehtäviinsä.

Raúl Castro valittiin virallisesti Kuuban presidentiksi vuonna 2008. Pian valintansa jälkeen hän pani liikkeelle yhä jatkuvan pragmaattisen uudistusohjelman, jolla turhia kieltoja kumottiin, pienyrittäjyyttä vapautettiin ja elintarvikeomaisuutta haluttiin vahvistaa jakamalla joutomaata viljelijöiden käyttöön. Kuuban poliittisen ja talousmallin uudistaminen ei ole osoittautunut helpoksi tai nopeaksi tehtäväksi.

17. joulukuuta 2014 Kuuban ja Yhdysvaltojen presidentit Raúl Castro ja Barack Obama pitivät samanaikaiset tiedotustilaisuudet Havannassa ja Washingtonissa. Maailman yllätykseksi presidentit ilmoittivat diplomaattisuhteiden uudelleen solmimisesta. USA poisti Kuuban terrorismia tukevien valtioiden listalta, jonne se kyseenalaisin perustein oli laitettu, ja vapautti Kuuban viisikkoon kuuluvat vangit, joiden vapauttamisen puolesta Kuuba oli vuosia kampanjoinut. Maaliskuussa 2016 maiden välisissä suhteissa koettiin huippuhetki, kun Yhdysvaltojen istuva presidentti vieraili Kuubassa ensimmäistä kertaa vuoden 1959 vallankumouksen voiton jälkeen.

Fidel Castro kuoli 25.11.2016. Politiikan näyttämöltä jo pitkään pois olleen ylipäällikön poismeno aiheutti Kuubassa maansurun. Kansakunnan isähahmon poismeno kosketti selvästi kuubalaisia ikään ja sukupolveen katomatta. Yksi aikakausi maan historiassa – ja maailmanhistoriassa – oli lopullisesti ohi.

TUlevaisuus

“Kuuban vallankumous syntyi erilaiseksi”, kirjoitti kerran uruguaylainen kirjailija Eduardo Galeano.

”Pohjoisen imperiumin jatkuvan hyökkäyksen ja vainon kohteena se selvisi, miten taisi, mutta ei niin kuin olisi halunnut. Sen rohkea ja antelias kansa uhrasi paljon seistäkseen ylpeästi pystyssä maailmassa, jossa muut nöyristelivät. Mutta vuodesta toiseen jatkuneiden koettelemusten keskellä vallankumous alkoi menettää spontaaniuttaan ja raikkauttaan, joka sille alkuvuosina oli tyypillistä.”

60 vuoden aikana vallankumous on onnistunut ja epäonnistunut. Se onnistui luomaan koulutetun ja itsenäisesti ajattelevan kansan, poistamaan lapsikuolleisuuden ja luomaan kattavan terveydenhoidon. Vallankumouksen saavutukset urheilussa, kulttuurissa ja taiteessa tunnustetaan kaikkialla. Kuubalaiset opettajat ja lääkärit tunnetaan Himalajan rinteillä, Caracasin slummeissa ja Afrikan viidakoissa. Kuuba on lähettänyt yli 400 000 terveydenhuollon ammattilaista 164 kehitysmaahan auttamaan niitä, jotka kaikkein eniten apua tarvitsevat.

Ennen kaikkea vallankumous onnistui nostamaan kuubalaisten omanarvontuntoa kansakuntana. Ennen sitä koko Latinalaista Amerikkaa johdettiin Washingtonista; yksikään johtaja ei noussut uhmaamaan USA:n hegemoniaa.

Maailmanhistorian pisin kauppasaarto, Neuvostoliiton hajoaminen tai Fidel Castron kuolema eivät kaataneet Kuuban vallankumousta – eivätkä sitä kaada Donald Trumpin epätoivoiset yritykset palata kylmän sodan asetelmiin. Jos Kuuban vallankumous tuhoutuu, se ei ole Yhdysvaltojen, vaan Kuuban järjestelmän omaa syytä. Näin sanoi Fidel itse viimeisinä vallassaolon kuukausinaan.

Uusi sukupolvi on ottamassa Kuubassa vallan Raúl Castron ja historiallisen sukupolven siirtyessä sivuun valtion johdosta. Miten vallankumoukselle käy, saako se aikaan uuden yhteiskuntasopimuksen? Se riippunee siitä, kykeneekö hallitus uudistamaan taloutta ja samalla hillitsemään tuloerojen räjähdysmäistä kasvua, onnistuuko se sopeuttamaan järjestelmän uuden vuosituhannen vaatimuksiin ja pystyykö se vakuuttamaan myös nuoret ikäluokat siitä, että heillä on kotimaassaan edes jokseenkin tyydyttävät mahdollisuudet saavuttaa riittävä elintaso ja turvattu tulevaisuus rehellisellä työnteolla.

”Jäljellä oleva aika on lyhyt, tehtävä jättimäinen”, kuten Raúl Castro on todennut.

Tomi Kuhanen
(Julkaistu 10.12.2018, päivitetty 16.12.2019)